Avainsana: järki

Uuspatristisuuden järjettömyys

Opiskelukaverini Joona Korteniemi julkaisi reilut pari viikkoa sitten Katolista hapatusta -blogissa jutun idän ja lännen vastakkainasettelusta uuspatristisessa ortodoksisessa teologiassa. Uuspatristisella teologialla viitataan 1900-luvun ortodoksista teologiaa hallinneeseen suuntaukseen. Sen perustavana lähtökohtana oli, että Bysantin kukistumisen jälkeen ortodoksisuus oli jossain määrin turmeltunut, koska se oli joutunut läntisten ajattelutapojen vankeuteen. Oman ajan ortodoksisen teologian keskeiseksi tehtäväksi hahmotettiin palaaminen kirkkoisien teologiaan. Painotus siitä, että pitäisi irtautua läntisistä, skolastisista ajattelutavoista, toi monien uuspartistikkojen tuotantoon jyrkän idän ja lännen vastakkainasettelun. Joona kritisoi blogikirjoituksessaan uuspatristista teologiaa juuri kärkevistä vastakkainasetteluista, joissa läntinen teologia näyttäytyy pinnallisena, juridisena ja rationalistisena, kun taas itäinen teologia on syvää, mystistä ja kokemuksellista. Uuspatristiskot antavat ymmärtää, että idän ja lännen kristillisyys olisivat aivan perustavalla tavalla erilaisia. Tosin minun tekisi mieli sanoa, etteivät kaikki uuspatristikot ole kuitenkaan samasta puusta veistettyjä: isä Georges Florovski (1893–1979) on esimerkiksi huomattavasti maltillisempi teologi kuin isä John Romanides (1927–2001).

Minä altistuin uuspatristiselle teologialle, kun tutustuin luterilaisena ortodoksisuuteen kirjallisuuden ja nettimateriaalin kautta. Tiedän, että monet ovat innostuneet ortodoksisuudesta esimerkiksi Vladimir Losskin (1903–1958) Idän kirkon mystisen teologian tai John Romanideksen tuotannon äärellä, mutta minulle heidän rankat idän ja lännen vastakkainasettelunsa olivat kärkevyydessään luontaantyöntäviä. Tosin Romanidesta en ole itse edes lukenut, vaan olen törmännyt netissä ortodoksiseen apologetiikkaan, joka on ammentanut häneltä vaikutteita. Ehkäpä nettiapologetiikassa Romanideksen sinänsä kovat väitteet vielä kärjistyvät. No, joka tapauksessa uuspatrismin vaikutuksesta minulle suureksi älylliseksi ongelmaksi tuli vaikutelma, ettei järjellä ole mitään paikkaa ortodoksisuudessa; idässä todellisia teologeja ovat rukoilijat ja niinpä asioiden rationaalisen käsittelyn voi jättää skolastikoille. Kärjistyksestä syntynyt ongelmani oli se, että ortodoksisuus vaikutti epäinkarnatoriselta. Jos näet Jumalan Poika omaksui eheän inhimillisen luonnon, johon kuuluu järki, kaipa järjellä pitäisi olla jokin paikka teologiassa!

Yksi merkittävä askel tielläni ortodoksi oli Marcus Plestedin kirja Orthodox Readings of Aquinas, joka käsittelee sitä, miten Tuomas Akvinolaisen tuotantoon suhtauduttiin Bysantissa. Olen kuullut kyseistä teosta kohtaan kritiikkiä myöhemmin, mutta minulle Plested osoitti, ettei itäisen teologian tarvitse olla järkeä väheksyvää. Teoksesta käy ilmi, että eräät bysanttilaiset teologit suhtautuivat Akvinolaiseen hyvin arvostavasti ja ajattelivat, että hän erehtyi vain muutamassa opissa. He eivät sinänsä vierastaneet hänen skolastista tulokulmaansa teologiaan.

Myöhemmin olen lukenut vielä lisää ja vakuuttunut siitä, ettei järkeä ole suinkaan väheksytty ortodoksisessa teologiassa. Pidin viikko sitten esitelmän Itä-Suomen yliopistossa, jossa toin ilmi, että pyhän Maksimos Tunnustajan mukaan järjen päätelmien avulla voidaan päätyä jopa siihen, että Jumala on kolminaisuus. Tällaista uskoa järjen kykyihin ei ollut edes Akvinolaisella; Tuomaalle kolminaisuusoppi oli erityinen ilmoitustotuus, jota ihminen ei pysty tietämään järjen varassa. Väitöskirjaopinnoissani olen puolestani tutustunut keskiajan läntiseen mystiikan traditioon. Tutkimastani kokemuksellisesta mystiikan perinteestä on kuiva rationaalisuus kyllä kaukana.

Näillä huomioilla haluan oikeastaan vain sanoa, että komppaan Joonan uuspatrismin kritiikkiä aika vahvasti. Joonan tavoin olen ihan samaa mieltä siitä, että uuspatristisuus toi 1900-luvun ortodoksisuudessa pinnalle kauniita piirteitä ortodoksisesta perinteestä, mutta olen iloinen, jos ortodoksisuus voisi etääntyä tällä vuosituhannella aivan turhaista vastakkainasetteluista. Ikävä kyllä kärjistykset vieläkin elävät. Luin tänä syksynä Eugenia Konstantinoun uuden kirjan Thinking Orthodox: Understanding and Acquiring the Orthodox Christian Mind. Teoksessa korostuu vahvasti läntisen kristinuskon rationalismi ja vieraantuneisuus patristisesta ajattelusta. Väitteiden tueksi vedotaan John Romanidekseen ja tämän oppilaaseen metropoliitta Hierotheos Vlachokseen (1945–). Konstantinoun mukaan idän ja lännen välillä on suunnaton kuilu, joka ei niinkään liity yksittäisiin opinkohtiin vaan mielenlaatuun, joka värittää teologian tekemistä.

Kirjojen lisäksi on tietysti jo mainitsemani ortodoksisen nettiapologetiikan maailma, jossa uuspatristiset kärjistykset elävät vahvoina. Pidän hirveän ongelmallisena ilmiönä sitä, että netissä on usein protestanttisen taustan omaavia maallikkoteologeja (kuten minä…), jotka vetävät tavattoman jyrkkiä rajoja lännen ja idän välille. Tuntuu siltä, että protestanttisuuden älyllinen tulokulma uskoon periytyy netissä käytävään poleemiseen keskusteluun: Annetaan triumfalistinen kuva siitä, että idässä kaikki on opillisesti oikeaa ja puhdasta, kun taas länsi on rationalismissaan pohjattoman mätää. Annetaan ymmärtää, että yhtymäkohdat idän ja lännen kristillisyyden välillä ovat vain pinnallisia. Luodaan vaikutelma, että keskeistä on uskon totuuksien rationaalinen hallinta. Jos tällainen oikeassa oleminen ja varmuus omista käsityksistä vallitsee mieltä, sehän on aivan omiaan ruokkimaan ylpeyttä. Ortodoksisuudesta voi tulla ideologia, ja silloin uskon keskuksena ei ole suhde Kristukseen. Ajattelen, että tämän vaaran ehkäisemiseksi on tärkeää nähdä Jumalan hyviä lahjoja ortodoksisuuden ulkopuolellakin. Uskon, että ortodoksina on paljon helpompi nähdä roomalaiskatolilaisuudessa hyvää kuin tunnustuksellisena luterilaisena. Onhan meillä paljon yhteistä historiaa, selkeät yhteiset juuret.

Kaiken tämän uuspatrismin liittyvän kritiikin jälkeen olen kuitenkin sitä mieltä, että uuspatristikkojen esittämässä kritiikissä on kyllä puolensa. Vaikka olen ehdottomasti sitä mieltä, että joidenkin uuspatristikkojen lännen kritiikki menee överiksi kärkevyydessään, samalla olen heidän kanssaan samaa mieltä siitä, että idän ja lännen kristillisyys on hengeltään melko erilaista. Jos otan nimittäin vertailukohdaksi niin sanotut monofysiittiset/miafysiittiset kirkot, joista ero tuli jo aiemmin, silloin ne vievät pidemmän korren. Niiden hengellisyys on lähempänä omaani, koska se on tulokulmaltaan jotenkin kovin itäistä. Olen taipuvainen ajattelemaan, että yksi keskeinen selittäjä tulokulman itäisyydessä on yhteinen antropologia. Mutta enpä kirjoita tästä nyt enempää. Ensi viikolla hahmottelen hieman, miksi uuspatristikkojen esittämässä kriitikissä on kuitenkin jotain perää.

Neljäs palanen: Ensimmäinen uskonkappale (1.5.2018)

Vuonna 2018 maailmankuvalliset näkemykseni menivät yllättäen uusiksi: käännyin vahvan vakaumuksellisesta luterilaisesta ortodoksiksi. Monet olivat kiinnostuneita kuulemaan, mitä oli tapahtunut. Vaikka murroksen sanoittaminen tuntui vaikealta ja aluksi emmin tehdä sitä, eräs tuttuni sai minut provosoitumaan ja kirjoitin ihmeellisessä innossa kuusi kirjoitusta Facebook-sivulleni. Niistä viisi ensimmäistä käsittelivät luterilaisuutta ja kuudes ortodoksisuutta. Kutsuin kirjoituksiani palasiksi, koska ne eivät tarjoa mitään syvällistä kokonaiskuvaa siitä, mikä muuttui, mutta antavat pikkupalasia siitä.

Olen käynyt läpi suuren ajatustavan mullistuksen. Se ei tarkoita sitä, ettei paljon vanhaakin olisi jäljellä – sekä hyvässä että huonossa mielessä. Jälkimmäiseen koriin kuuluu varmaankin se, että minulla on taipumuksena pitää ihmisten ajattelua liian mekaanisena. Tämä piirre korostuu varsinkin täällä netissä, kun kirjoittaa monelle ihmiselle. En osaa huomioida tarvittavalla tavalla prosesseja, joissa toiset ovat. Lieneekö se edes mahdollista? No, pari palasta enää jäljellä. Sanonpa kuitenkin vielä alkuun sen, että minulle oli aikoinaan ihan mullistavaa, kun Esko väitti, etteivät ihmiset ole dogmaattisia koneita! 🙂 Aika kuvaavaa. Olkaa armollisia minua kohtaan. Nyt on neljännen palasen aika.

Mahtoiko se olla Tero, joka sanoi muutama kuukausi (?) sitten, että luterilainen julistus on usein käytännössä flaciolaista; siitä välittyy kuva, että ihminen olisi täysin roskaa, hänen tekonsa kokonaan mätiä. Ja minä sanoisin, että tällainen flaciolaisuus on ihan pätevää tietystä hyvin, hyvin, hyvin rajallisesta näkökulmasta katsottuna. Mutta jos tästä yhdestä näkökulmasta tulee ainoa näkökulma, silloin alkaa sattua. Jos se dominoi, ei pyyhi hyvin. Tunnarit tuntevat rientävät aivan oikein kertomaan, että kyllä he tunnustavat yhteiskunnallisen vanhurskauden olemassaolon; ihminen voi olla maallisessa mielessä ihan hyvä tyyppi. Ehkäpä suurempi kysymys on se, jääkö luomisen hyvyys kuitenkin varjoon, kun luterilaisen uskon painopiste on niin vahvasti vanhurskauttamisopissa, 2. ja 3. uskonkappaleessa.

Synkkä ihmiskäsitys on luovuttamaton osa protestanttista uskoa. Ajatellaan, että sen valossa käy vasta kunnolla ilmi, kuinka suurta on Jumalan armo. Kun laki paljastaa synnin syvyyden ja pimeyden, sitä kauniimpana näyttäytyy Jeesuksen Kristuksen tuoma syntien anteeksiantamus. Ja minä sympatisoin tätä näkökulmaa. En missään nimessä halua kyseenalaistaa sitä, että armo aukeaa erityisesti silloin, kun näkee, miten paljon sitä tarvitsee. Jumalan armon voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.

Mutta täydellisen turmeluksen opin asema protestanttisuudessa on minulle ongelma. Synnistä puhutaan helposti ikään kuin olemassa olevana asiana, substanssina. Synti ei kuitenkaan ole substanssi, koska Jumala ei ole luonut mitään pahaa. Luomakunta on hyvä. Ihminenkin on hyvä, koska Jumala on hyvä. Jos mitätöimme ihmisen arvon syntiopilla, hyökkäämme Luojaa vastaan. Maltilliset luterilaiset usein tekevätkin tärkeitä erittelyjä: luomisen näkökulmasta ihminen on hyvä, mutta langenneena hän on Jumalan vihan alla, jne. (Minulle synti on muuten nykyään vinoutumista ja kieroutumista, kapeaa perspektiiviä, joka saa ihmisen katsomaan maailmaa perkeleen silmin. Mutta siitä lisää ensi päivityksessä?)

Ongelma on erityisesti painotuksessa. Korostus ihmisen turmeluksesta johtaa minusta käytännössä usein siihen, että luomisen lahjoihin suhtaudutaan väheksyvästi, tai ei ainakaan niin ihmetellen kuin voisi. Jälkimmäiseen liittyen voisin sanoa sen, että nykyään minulle koko luomakunta todistaa aivan uudella tavalla Jumalan ihmisrakkautta. Olin ennenkin Vähä katekismuksesta oppinut ja kokemuksellisesti ymmärtänyt, kuinka hyvin Jumala pitää minusta päivittäin huolen. Ero nykytilaan on siinä, että uskonkappaleet ovat vahvemmin yhteydessä toisiinsa. Se, mikä on ennen ollut hyvää, on nyt vielä parempaa. Kristuksen kuninkuus läpäisee koko todellisuuden, jne.

Edelliseen, luomistyön väheksymiseen, liittyen totean, että minun kokemukseni on se, että esim. tunteet ovat tunnarit vakavasti ottavissa luterilaisissa piireissä kaikkein useimmiten esillä muodossa: sinun ei tarvitse uskoa omiin tunteisiisi, vaan vastoin niitä, saat heittäytyä Jumalan Pojan sovitustyön varaan. Sama negaation kautta luomistyön lähestyminen koskee myös järkeä, jota Luther taisi kutsua sellaisella, sinänsä ymmärrettävällä, nimityksellä, että jätän sen mainitsematta… Toki, taas maltilliset luterilaiset sanovat, että tunteet ja järki ovat hyviä asioita, kun ne pysyvät rajoissaan. Tunteet voivat antaa tärkeää tietoa meille. Järki taas soveltuu loistavasti askaroimaan ihmiselle alisteisen, maallisen regimentin alueella. Hengellisen elämän alueella suhteen järkeen tulee olla kuitenkin varauksellisempi, vaikka jonkin sortin uudestisyntyneen järjen oppi tunnustettaisiinkin.

Minulle oli muuten aika mullistavaa, kun opin tuntemaan paremmin joitain psykologian tarjoamia näkökulmia. Olin nimittäin imaissut todella vahvasti sellaisen eetoksen, että tunteisiin ei tule luottaa, vaan yksin Jumalan sanaan. Mutta onneksi minulle alkoi aueta se, että tunteet ovat oikeasti tärkeitä. Niitä pitää kuunnella. Ne voivat viedä harhaan joskus, koska ihmisen perspektiivi asioihin voi olla vinoutunut, mutta tunteet ovat oikeasti hyviä, Jumalan lahjoja. Jos tunteita ei kuuntele, sattuu. Pahasti. Syntiä, sanon minä.

Jos tunteita ja järkeä ei kuuntele, ei voi olla hyvä sielunhoitaja. Jumalan sanan oppia pitää osata soveltaa yksittäisille kristityille, muuten haavoittaa – voi ryöstää toiselta jopa kokemuksen Jumalan rakkaudesta, armosta ja rauhasta. Jokainen ei tarvitse samaa hoitoa. Pitää kirjoittaa henkilökohtaisia reseptejä. Gerhard on ihan oikeassa siinä, että pelkällä saarnalla ei saa hoidettuja sieluja kuntoon. Tarvitaan yksityisrippiä. Mutta kahden keskeinen kohtaaminen ja opetuksen sielunhoidollinen soveltaminen vaatii uskoa siihen, että minun järkeni, mutuni, päättelyni yms. voivat olla toisen sielun kannalta erittäin tärkeitä. Onko kuitenkaan varaa uskoa näin, jos ihmismieli on syvästi turmeltunut?

Ja kuinka toimiva mainitsemani erottelu maallisen ja hengellisen välillä oikeastaan on? Voiko todellisuutta pilkkoa ikään kuin kahteen palaan? Ei se tietenkään ole tarkoituskaan. Maallinen regimenttikin on Jumalan. Mutta toisaalta: eivätkö sielunhoidolliset pohdinnat ja opastukset ole leimallisen hengellisiä neuvoja? Jos väitetään, että järki toimii hyvin vain maallisten asioiden parissa, ei ole kovin hyvää pohjaa sanoa toiselle, että tämän pitää nyt uskoa pastorin sielunhoidollista viisautta eikä Jumalan sanan ehdotonta käskyä, jonka pastori kuitenkin tietää syvällä sisimmässään pistävän tuon haavoittuneen lampaan aivan paloiksi. Vähän kiusalliseksi asetelman tekee se, että pastori yleensä puhuu triumfalistisesti siitä, että sanaa pitää seurata kaikissa tilanteissa ehdoitta, ilman kompromisseja. Nyt vaikuttaa siltä, että hän itse toimii juuri niin kuin ne, joita hän yleensä julkisesti kritisoi. Jos taas hylkää ”ihmisviisauden” ja menee systeemin ehdoilla, silloin ei välitä siitä, että ihmiset pirstoutuvat. Ehkä tulee sille sokeaksi. Tärkeämpäähän on uskollisuus Jumalan sanalle, tai oikeastaan sille, millaiseksi minä hahmotan Jumalan sanan opetuksen niillä oletuksilla, joita en ehkä tiedostakaan omistavani.

Kaltaiselleni kaupunkilaispojalle, jota ei ole siunattu paljolla maalaisjärjellä, systeemin mukaan toimiminen meni erittäin pitkälle. Niillä, joilla on jalat tukevammin maassa ja paljon elämänkokemusta, voi olla paljon tasapainoisempi suhde esittämiini probleemoihin. Ongelma minusta on kuitenkin siinä, että tunnustuskirjojen luterilaisuus on teoreettisessa oppikeskeisyydessään omiaan ruokkimaan sokeutta todellisuudelle, jossa elämme ja vaatimaan uskollisuutta oppisysteemille.

Mutta mistä kumpuaa tarve asettaa vastakkain järki, tunteet ja Jumalan sana? Raamatullinen perisyntioppi on varmasti luterilaisen automaattivastaus. Minä väitän, että juuret menevät syvälle myöhäiskeskiajan ajatteluun. Siitä kertoo seuraava palanen. Mutta sanon jo nyt varoitukseksi: homma menee vaikeammaksi. Se taitaa olla oikeastaan pala eikä palanen. Sen varassa kaikki seisoo ja kaatuu. Siksi viides postaukseni lähtöni syistä on näillä näkymillä tämän sarjan viimeinen. Se ilmestynee torstaina. Jos Jumala suo, kirjoitan vielä sen jälkeen yhden päivityksen siitä, minne askeleeni suuntautuvat jatkossa.