henkilökohtainen suhde Jeesukseen

Henki ja kirjain

Apostoli Paavalin mukaan Henki tekee eläväksi, kirjain kuolettaa. Ortodoksina ja etenkin pyhittäjä Maksimos Tunnustajaa lukeneena olen aika paljon pyöritellyt Hengen ja kirjaimen suhdetta.

Minusta kenties parhain tapa ymmärtää apostolin sanat on itse Herran Kristuksen avulla. Kun fariseukset ja lainoppineet näkivät hänet, he juuttuivat kiinni hänen lihaansa. He näkivät vain nasaretilaisen puusepän pojan. Vaikka Messias seisoi heidän edessään, he olivat sokeita. Kirjaimeen hirttäytyminen kuoletti heidät.

Oppineista poiketen monet syntiensä särkemät näkivät syvemmin – he näkivät lihaksi tulleen Jumalan. Heille Kristuksen lihasta tuli Jumalan ja ihmisen kohtaamisen paikka. Heidät elävöitettiin. Nähdessään Messiaan he nousivat lihaksi tulleen kirjaimen avulla Henkeen.

Pian varhaiskirkossa nousi ryhmiä, jotka kielsivät Kristuksen todellisen ihmisyyden. He ajattelivat, että Jumalan voi kohdata Kristuksen lihan ulkopuolella. He hylkäsivät kirjaimen ja ajattelivat pääsevänsä osallisiksi Hengestä ohi Kristuksen lihan. Kuitenkin lihaksi tullut Jumala itse sanoi, ettei hän tullut kumoamaan lakia ja profeettoja. Halveksiessaan lihaa ja kirjainta, he kadottivat myös lihaksi tulleen Jumalan ja tämän Hengen.

Tunnustuksellisena luterilaisena minä olin kirjaimen vanki. Niin kauan kun pitäydyin sanan selkeään merkitykseen, ajattelin olevani uskollinen Jumalalle. Ortodoksina olen oppinut näkemään toisin. Kirjain ei ole itseisarvo. Uskossa on kyse suhteesta elävään Kristukseen. Kirjain on vain Hengen väline suhteen vaalimiseksi. Kirjain on se liha, jonka kautta Jumala voidaan kohdata. Kirjain ei ole Jumala.

Kristuksen kanssa

Muistan vuosia sitten erään STLK:laisen sanoneen minulle, että kun hän oli liittynyt kyseiseen kirkkoon, hänen rukouselämänsä oli kuihtunut. STLK:ssa korostettiin niin paljon sitä, ettei rukous ole luterilaisittain ymmärrettynä armonväline. Eikä Jumala puhu rukouksen ja tunteiden kautta vaan Raamatussa. Tämän seurauksena tuon seurakuntalaisen oli vaikea löytää rukoukselle paikkaa elämässään.

Minulla tilanne ei ehkä koskaan ollut ihan noin ankea kuin kuvaamallani henkilöllä. Silti ortodoksina rukous on avautunut minulle ihan uudella syvyydellä. Luterilaisuudessa kokemukseni mukaan rukous hahmottuu joko kiittämisenä tai pyytämisenä. Ortodoksisuudessa rukous on toki noitakin, mutta syvimmiltään se on jonkinlaista sydämen läsnäoloa Jumalassa. Ja ihanteellisesti ikään kuin tila, jossa koko ajan ”uidaan”.

Rukouksellista mielialaa voidaan arjessa pitää mukana tietenkin pyrkimällä pitämään Jeesuksen rukous usein huulilla. Viime aikoina olen miettinyt tämän lisäksi kaiken tekemistä Kristukselle. Tarkoitan tällä sitä, että ennen kuin tekee mitään, kysyy rukouksellisesti mielessään, onko aikomus Kristuksen tahdon mukainen. Näin mieltä kohotetaan koko ajan Jumalan puoleen pois itsestä. Vaikka tällainen kysely ei itsessään olekaan sydämen läsnäoloa Jumalan kanssa, se kuitenkin valmistaa siihen. Orientaatio on näet koko ajan oikeaan suuntaan. Mieleen iskostuu tottumuksen kautta se, että Kristus on elämän keskipiste.

STLK:ssa usein painotettiin sitä, että asiat tulee tietää oikein, jotta hengellinen elämä rullaisi hyvin. Ortodoksina koen niin, että oikea tieto ei vielä kanna kauas. Ei riitä se, että älyllisesti tietää, että työn kautta voi palvella Jumalaa. Tarvitaan jatkuvaa rukouksellista mielen kohottamista työn keskeltä Jumalan puoleen, jotta työ pyhittyisi. Jotta työ olisi todella hengellisesti rakentavaa. Hengellinen elämä on aika rankkaa työtä. Mutta Kristus sanoo ikeensä olevan sovelias ja hän julistaa antavansa kuormien raskauttamille levon. Tämä tulee kokemuksellisesti todeksi, kun ihminen näkee vaivaa Kristuksen tähden ja tuntee, kuinka hän on läsnä.

Hyvää paastokilvoitusta!

Onko usko suhde vai vain Raamattuun luottamista?

Tahdon tänään kommentoida Lähetyshiippakunnan pastori Markus Pöyryn saarnaa, joka on otsikoitu Usko ei ole henkilökohtainen suhde Jeesukseen. Saarnassaan Pöyry kohdistaa kritiikkiä protestanttien parissa yleistyneeseen tapaan puhua uskosta suhteena Jeesukseen. Jotkut protestantit jopa määrittelevät koko kristinuskossa olevan kyse suhteesta Jumalaan. Pöyry näkee puhetavan ongelmallisena ennen kaikkea kahdesta syystä. Ensinäkin hän näkee sen kyseenalaistavan Raamatun opetuksen siitä, että Jeesus ja uskova ovat yhtä. Hän rinnastaa tämän ykseyden aviopuolisoiden väliseen ykseyteen. (Tämä perustelu ei minusta ole kummoinen, koska aviopuolisot säilyvät kuitenkin kahtena persoonana, joiden välillä on nimenomaan suhde.) Toinen perustelu on Pöyrylle erityisen painava, ja hän käyttää huomattavan osan puolen tunnin saarnastaan sen parissa. Hänen mukaansa uskon hahmottaminen suhteeksi Jeesukseen vie uskon painopisteen pois Kristuksesta, tämän pelastustyöstä ja armolupauksista ja suuntaa sen uskovaan ja tämän tunteisiin. Seuraukset painopisteen siirrosta ovat kohtalokkaat, koska ne saavat kristityn hakemaan sielulleen rauhaa itsestään eikä Jeesuksesta. Nimenomaan tämä toinen pointsi on nyt se, jota haluan vähän pyöritellä.

Aluksi sanottakoon se, että sinällään symppaan Pöyryn tunnekeskeisyyden kritiikkiä. On ongelmallista, jos uskon elämän korkeimpana päämääränä on hengellisten tunteiden saaminen. Jumala tuolloin ikään kuin välineellistetään palvelemaan kristityn (hengellistä) nautinnonhalua. Usein on vieläpä niin, että tunteisiin painottuvassa kristillisyydessä ei välttämättä harjoiteta henkien koettelemista. Tunnustuksellisessa luterilaisuudessa mennään kuitenkin ehkäpä toiseen ääripäähän. Oma kokemukseni tunnustuksellisesta luterilaisuudesta on se, että tunteita lähestytään pääasiassa negaatioiden kautta. Usein painotetaan sitä, että vastoin tunteita saa uskoa Raamatun lupauksiin, jotka vakuuttavat Jumalan armosta tunteista huolimatta. Pöyryn saarnassa tämä korostus on hyvin vahva. Hän painottaa, että tunteet eivät ole mittarille sille, onko kristitty armon alla vai ei. Sana pysyy horjumattomana tunteiden vaihdellessa.

Monet ortodoksisuuteen kääntyneet kertovat, että he ovat siirtyneet asioiden teoreettisesta totena pitämisestä niiden todeksi elämiseen. Pöyryn painotukset toivat tämän mieleen. Saarnasta saa vaikutelman, että kristinuskossa on kyse vain Jumalan armolupauksista kiinni pitämisestä. Ja siinä se. Enkä tiedä, olisiko Pöyry kanssani eri mieltä, jos sanoisin, että lupauksiin luottaminen ei tarkoita vuorovaikutuksellista ja dynaamista suhdetta toisen persoonan kanssa. Niinpä luterilaisessa uskossa korostuu tiettyjen väittämien totena pitäminen ja niihin luottaminen. Tämä ei ole sattumaa, koska painotus kytkeytyy luterilaiseen pelastusoppiin: vuorovaikutuksellinen suhde tekisi uskon elämästä heti synergistisen prosessin, jossa on kaksi osapuolta suhteessa keskenään. Tätä luterilainen ei voi sallia. Elävän persoonan sijaan usko hahmottuu ”suhteena” tiettyihin teksteihin ja siihen, mitä niissä sanotaan.

Luterilaista painotusta motivoi sielunhoidollinen huoli. Ihminen ei voi kuulemma saada rauhaa, jos tunteet kertoisivat meille, millä tolalla suhteemme Jumalaan on. Mutta minä en ole tästä ollenkaan varma. Itselleni luterilaisesta pelastusopista luopuminen ei ole tuonut hengellistä kriisiä. Siitä on seurannut vuorovaikutuksellisempi ja elävämpi suhde Jumalaan, koska näen nyt uskon vahvasti vuorovaikutuksellisena suhteena. Tunteilla on tässä suhteessa tärkeä paikkansa, vaikka suhde ei kavennukaan tunteisiin. Esimerkkinä tunteiden merkityksestä voisin sanoa, että jos tunteeni Jumalaa kohtaan ovat kylmät, ajattelen sen yleensä kertovan minulle hengellisistä ongelmista. Ja sitten rippi-isän avulla yritän päästä kartalle siitä, mikä kaikki elämässäni sulkee minua Jumalan (koettavalta) läsnäololta. Eikä minun kylmyyteni nähdessäni tule vaipua epätoivoon. Voin luottaa siihen, että Jumala tahtoisi sulkea minut ehdottomaan rakkauteensa, mutta ongelma on siinä, että minä en tahdo sitä. Rakastamalla luotua enemmän kuin häntä torjun hänet elämästäni. Kristuksessa näkyvä Jumalan suunnaton ihmisrakkaus kuitenkin vakuuttaa minua siitä, ettei minun tarvitse joutua epätoivoon nähdessäni kylmyyteni ja heikkouteni. Ihan sekin, että olen vielä hengissä, kertoo siitä, ettei Jumala ole luovuttanut pelastukseni suhteen. Siksi minunkaan ei tule luovuttaa, vaikka usein lankeankin ja huomaan eksyneeni kauas Jumalan luota.

Minun korvaani saarnassa särähti erityisesti se, että Pöyryn mukaan uskon elämässä ei ole kyse jumalasuhteen syvenemisestä. Jos minä kuvaisin kristillisen kilvoituksen tavoitetta, sanoisin nimenomaan, että siinä pyritään yhä syvempään ja kokonaisvaltaisempaan Kristuksen tuntemiseen. Koko elämäni tarkoitus on vain se, että voisin tuntea Herran syvemmin. Jokaisella päivittäisellä valinnallani, ajatuksellani, teollani on väliä. Joko ne vievät minua lähemmäs Kristusta tai kauemmaksi hänestä. Tällä tavoin elämästä tulee läpeensä Kristus-keskeistä. Luterilaisuudessa pelastusoppi johtaa nähdäkseni taas siihen, että arkielämän valinnoilla ei ole hengellisesti juuri väliä, koska pelastuksella ei ole mitään tekemistä tekojemme kanssa. Näin maallinen ja hengellinen erkanevat ikään kuin omiksi piireikseen, joiden välillä ei ole vuorovaikutuksellista suhdetta. Luterilaisen pelastusopin ”hinta” on siis kova: luterilaisilla on joukko lupauksia, joihin he luottavat, ortodokseilla on myös Raamatun lupaukset, mutta niiden lisäksi vuorovaikutuksellinen suhde lupausten antajaan.