Tutkin viime kesän ja alkusyksyn aikana melko paljon roomalaiskatolista ja ortodoksista nettiapologetiikkaa. Se näkyi tämänkin blogin kirjoitusten aiheissa. Jossain vaiheessa tuota pikkuprojektiani minulla tuli ähky vastaan. Tuntui siltä, että samat argumentit toistuvat. Samaa lähdeaineistoa luetaan. Johtopäätökset ovat päinvastaiset. Tämä näkyy etenkin kysymyksessä paaviudesta.
Hyvänä esimerkkinä samojen lähteiden erilaisesta tulkinnasta ovat esimerkiksi kourallinen ekumeenisissa kirkolliskokouksissa esiintyviä paavin tai tämän legaatin lausumia, joissa annetaan ymmärtää, että paavi on koko kirkon pää, ettei Rooma voisi langeta harhaoppiin ja ettei kukaan voi tuomita paavia. Roomalaiskatolilaiset tuppaavat ottamaan nämä lausumat kirjaimellisesti, ortodoksit yleensä korostavat sen sijaan sitä, että ne tulee ymmärtää retorisena liioitteluna – ainakin näin ne ymmärrettiin idässä.
Kenties noista kahdesta selitysmallista roomalainen kuulostaa äkkiseltään vakuuttavammalta. Mutta jos perehdytään bysanttilaiseen retoriseen kulttuuriin (joka näkyy esim. väitteissä, että Konstantinopolin patriarkaatti on aina pysynyt harhoista vapaana [vrt. Nestorios], Aleksandrian patriarkka on koko maailman tuomari, tuonelan portit eivät voita Rooman valtakuntaa [vrt. Matt. 16]) ja katsotaan, miten kirkko käytännössä kohteli paaveja, joita pidettiin harhaoppisina (esim. Vigilius tai Honorius), suitsutuksen tulkitseminen retoriseksi liioitteluksi ei kuulosta enää ollenkaan niin pöhköltä. Eli kysymykseksi nousee: mitäs tässä nyt pitäisi sitten tehdä, tulkita kirjaimellisesti vai kontekstuaalisesti?
Minulle itselleni on tullut (ortodoksina) vaikutelma, että roomalaiskatoliset apologeetit suhtautuvat usein ivallisesti väitteeseen, että korkea puhe paaveista olisi liioittelua. Mutta aika paljon ortodoksisen linjan puolesta puhuvat aiemmin mainostamani kirkollista primaattia koskevat ekumeeniset dokumentit (tämä, tämä, tämä), joissa roomalaiskatoliset aiheen huippututkijat myöntävät, ettei idässä uskottu Vatikaani I:n mukaiseen paaviuteen ensimmäisellä vuosituhannella. Tästä on kaiketi pääteltävissä, etteivät hekään tulkitse noita lausumia kirjaimellisesti. Asiantuntijat voivat toki erehtyä, mutta luulisi lähtökohtaisesti, että heillä olisi paremmat mahdollisuudet päätyä historiallisesti tarkkoihin tuloksiin kuin random nettiapologeeteilla. Ja jos roomalaiskatolilaisilta otetaan nuo muutamat lausumat pois argumentaatiopakista, silloin käteen ei jää kovinkaan paljoa. Lähinnä paavien jokseenkin monitulkintaisia lausahduksia 300-luvun lopusta ja 400-luvun alusta eteenpäin.
Evidenssiä Vatikaani I -tyyliseen paaviuteen löytyy aika vähän ensimmäiseltä vuosituhannelta, vaikka sitä pitäisi löytyä Vatikaani I:n mukaan runsaasti. Niinpä on ehkä aiheellista kysyä, miksi jotkut ovat kuitenkin vakuuttuneet roomalaiskatolilaisuudesta ja kääntyneet siihen jopa ortodoksisuudesta. Joskus toki kyse voi olla tietämättömyydestä, mutta monesti ei. Ajattelen, että taustalla vaikuttavat aiemmassa kirjoituksessani mainitsemani ei-rationaaliset syyt.
Mieleeni tulee etenkin eräs nuori mies, joka ehti olla muutaman vuoden ortodoksina ennen roomalaiskatolilaisuuteen kääntymistä. Hän luetteli kääntymyksensä tueksi älyllisiä argumentteja paaviuteen ja Filioquehen sun muuhun liittyen. Mutta hän mainitsi myös sen, että hänen ortodoksipappinsa oli ollut entinen baptisti, joka oli otettu mirhallavoitelun kautta kirkkoon. Koska tämä oli upotettu vain kerran baptistikasteessa, jotkut ortodoksit olisivat pitäneet hänen ottamistaan kirkkoon mirhallavoitelemalla epäpätevänä. Niinpä mainitsemani nuori mies koki, ettei hän voinut olla varma, onko hänen pappinsa todella pappi. Roomalaiskatolilaisuudessa sen sijaan hänellä voi olla varmuus pappinsa kasteesta. Kasteen ulkoiseen muotoon ei ole samalla tavalla fiksaannuttu kuin idässä. Ja kun paavi on antanut käytännölle tuen, siihen voi luottaa.
Minulle syntyi vaikutelma, että tuo kaveri paini pahan epävarmuuden kanssa, ja tämä on lopulta kääntymyksen selittäjä: paavin tuoma varmuus vaikuttaa olevan rationaalisen argumentaation taustalle kätkeytyvä emotionaalinen syy, joka oli aivan ratkaiseva kääntymyksen selittäjä. Argumentit erinäisiin oppikysymyksiin liittyen vain oikeuttavat rationaalisesti ratkaisua, jota motivoi perimiltään tietynlainen varmuushakuisuus. Kuvaavaa on se, että jos paavius kumottaisiin, tuo kaveri luopuisi omien sanojensa mukaan kokonaan kristinuskosta. Ei mitenkään rationaaliselta tuntuva ratkaisu, ellei etsi ehdotonta varmuutta ja koe, ettei kukaan muu voi sitä taata kuin paavi.
(Ongelmalliseksi kasteen pätevyyteen vetoavan oikeutuksen tekee muuten se, että roomalaiskatolilaisuudessa ”me kastamme sinut” -muotoilu tekee kasteesta epäpätevän. Muutama vuosi sitten oli keissi, jossa tuhansia oli kastettu tuolla muodolla. Niinpä roomalaiskatolilaisuutta vaivaa sama kasteongelma, vaikka kasteen ulkoiseen muotoon sanoja lukuun ottamatta ei ole kiinnitetty samalla tavoin huomiota kuin idässä. Kenties Roomassa voi olla paljon enemmän teoreettisesti epäpäteviä pappeja kuin meillä ortodokseilla, jos lähdetään tällaiselle linjalle. Minä ajattelen, että perimmäinen ratkaisu näihin ongelmiin on Jumalan hyvyyteen ja joustavuuteen luottaminen.)
Minulle on jäänyt käteen tutkimuksistani myös sellainen ajatus, että roomalaiskatolilaisuus on teoreettisesti todella hyvältä kuulostava systeemi. Ortodoksinen systeemi on paljon hajanaisempi, kun piispat ovat ruhtinaita omissa hiippakunnissaan eikä kirkko pystyy linjaamaan ortodoksisia käsityksiä niin notkeasti kuin Rooman keskusjohtoinen systeemi. Toki tämä hajanaisempi malli tekee paljon vaikeammaksi kirkon uskon ja käytäntöjen määrätietoisen muuttamisen kuin roomalainen.
Jos kuitenkin irrottaudutaan hetkeksi teoreettisista malleista ja katsotaan historiallisia lähteitä, kaikki myöntävät sen, että kirkko toimii ensimmäisen vuosituhannen aikana synodaalisesti ja piispakeskeisesti. Tämä ei sinänsä kumoa roomalaiskatolilaisuutta, mutta heillä on todistustaakkana osoittaa, että synodaalisuudesta huolimatta uskottiin paaviuteen Vatikaani I:n hengessä. Meillä ei kuitenkaan ole kirkon praksiksessa mitään merkkejä Vatikaani I -tyylisestä primaatista ennen joitain 800-luvun paavin sooloiluja, joista lopulta paavitkin sanoutuivat irti (ks. Konstantinopolin synodi 879–880). Sen sijaan meillä on esimerkkejä, jotka ovat ristiriidassa tuollaisen paaviuskäsityksen kanssa. Niinpä ajattelen, että ihmisen pitää tehdä valinta Rooman historiattoman mutta teoreettisesti hienon ja koherentin mallin ja ortodoksisen historiaan syvästi juurtuneen epämääräisyyden välillä. Jos on analyyttinen ja varmuushakuinen, ei ole ihme, että Rooma vie mukanaan. Jos taas antaa suuren painoarvon kirkon historialliselle praksikselle ja apostolisten perinteiden säilyttämiselle ja pystyy elämään itäeurooppalaisen sekavalla mielellä, Roomasta ei ole kilpailijaksi.
Tämä ero läntisen teologisen koherenssin ja ortodoksisen epämääräisyyden välillä ei toki leimaa vain kysymystä paaviudesta. Se on yleisempi ilmiö, joka leimaa lännen ja idän kristillisyyden luonteita. Tuo aiemmin mainitsemani kaveri kehittelee systemaattisteologisesti hienolta kuulostavia malleja ja poimii yksittäisiä historiallisia esimerkkejä tai kirkkoisien lainauksia näkemystensä tueksi. Tosi läntistä. Jos ei lähde liikkeelle systemaattisesta teologiasta, kirkon historian moniäänisyys lyö vahvemmin vasten kasvoja. Minusta usein vaikuttaa siltä, että monessa kysymyksessä on paikallistraditioita ja erilaisia näkemyksiä ja piispat pitävät homman tavallaan kasassa. He käytännössä linjaavat, missä menevät sallittujen näkemysten rajat. Ja aina tätä rajanvetoa ei argumentoida mitenkään hienon teologisesti. Usein perusteet jäävät mysteeriksi. Esim. kirkkoon ottamisen kysymyksessä päädytään kolmeen kirkkoon ottamisen tapaan, mutta ensimmäiseltä vuosituhannelta ei löydy mistään hienoa systemaattisteologista selvitystä siitä, miksi juuri nuo kolme tapaa kullekin ryhmälle. Argumentoinnissa korostuu konsiilien ja piispojen valta tehdä linjauksia.
Minä olen tietysti läntinen ihminen, joka kaipaa koherenssia, teologista selkeyttä ja varmuutta. Ymmärrän ainakin osittain Rooman vetovoiman. Ehdoton sitoutuminen paaviin on helppo tie päästä uskonnolliseen varmuuteen ja ainakin teoreettisesti koherentteihin näkemyksiin. Ortodoksinen tie taitaa olla paljon vaivalloisempi. Tässä pitäisi ennen kaikkea olla kuuliainen piispalle ja luottaa häneen. Vaikka piispat eivät ole erehtymättömiä, Kristus on antanut heille kirkollisen vallan ja siksi heille tulee osoittaa kuuliaisuutta. Tämän lisäksi on olennaista kilvoitella ja löytää Jumala ja hänessä varmuus. Ja sitten Jumalan kokemisesta voi saada kenties näkökyvyn, jossa kirkon kaikessa rosoisuudessa on näkyvissä ihmeellistä koherenssia.
Palasia 