Tällä hetkellä on joukko nuoria miehiä, jotka etsivät perinteistä kristinuskoa. Osa päätyy Suomen evankelis-luterilaisen kirkon herätysliikkeisiin tai Lähetyshiippakuntaan. Osa taas kaipaa vielä syvemmin juurtunutta kristinuskoa ja pohtii, pitäisikö liittyä roomalaiskatoliseen tai ortodoksiseen kirkkoon.
Tämä blogi on tarkoituksella keskittynyt ortodoksisuuden ja luterilaisuuden suhteeseen. Koska kuitenkin jotkut lukijakunnasta voivat pohtia, kumpaan ”vanhoista kirkoista” tulisi liittyä, on ehkäpä paikallaan antaa (taas) joitain perusteita ortodoksisuuden puolesta ja roomalaiskatolilaisuutta vastaan. Olenkin jo aiemmin esittänyt joitain argumentteja. Olen muun muassa väittänyt, että roomalaiskatolilaisuus on pastoraalisesti kovaa kuolemansyntiopissaan (paraatiesimerkkinä se, että jätät sunnuntain messun väliin ilman hyvää syytä ja olet matkalla helvettiin), että ortodoksisuus edustaa eheämmin ensimmäisen vuosituhannen hengellisyyttä ja että roomalaiskatolilaiset aloittivat kirkkojen skisman, jos käytetään skisman varhaiskirkollista määritelmää. Aivan viimeisin kritiikkini kohdistui roomalaiskatolisen armo-opin mekanistisuuteen. Tänään lisään argumenttien joukkoon yhden lisää: minusta roomalaiskatolilaisuus on turhan älyllistä.
Kun väitän roomalaiskatolilaisuutta liian älylliseksi, joku voi heti väittää vastaan, ettei väitteeni pidä paikkansa. Teesini voisi haastaa seuraavasti: minun näkemykseni roomalaiskatolilaisuudesta on pitkälti nettiapologetiikan värittämä ja siten vääristynyt, seurakuntaelämässä on uskovia laidasta laitaan, älyllisesti ja vähemmän älyllisesti orientoituneita. No, tätä argumenttia vastaan nostaisin Vatikaani II:n ja sen seurauksena syntyneen paavi Paavali VI:n uuden messun (novus ordo). Vatikaani II:n linjaamat liturgiset uudistukset (Sacrosanctum Concilium) olivat maltillisia, mutta sen seurauksena syntyi aika radikaalejakin liturgisia kokeiluja etenkin 1970-luvulla. Minua ei sinänsä kiinnosta tuoda esille mitään överiesimerkkejä. Roomalaiskatolilaisuuden älyllisyyden kritisoimiseksi minulle riittää oikeastaan se, että paavin siunauksella messu kävi läpi suuria uudistuksia hyvin nopeassa ajassa.
En käy läpi messu-uudistuksen yksityiskohtia, koska haluan pitää kirjoituksen kohtuullisen lyhyenä. Tahdon vain todeta, että jos verrataan Vatikaani II kirkolliskokousta edeltänyttä messua, jota paavi Franciscus on pyrkinyt viime vuosina tukahduttamaan, ja nykyään esimerkiksi Vatikaanissa vietettävää uutta messua, erot ovat huomattavia. Siinä missä vanhempi messu on suuntautunut Jumalaan ja on täynnä symboliikkaa, joka korostaa messun mysteeriluonnetta, uusi messu on paljon vahvemmin tämänpuoleinen yhteisön juhla. Tämä orientaatioero kiteytyy nähdäkseni siihen, että vanhassa messussa pappi on kääntänyt selkänsä kohti kansaa ja on symbolisesti suuntautunut kohti Jumalaa, kun taas uudessa messussa pappi on kääntynyt kohti kansaa ja alttari on papin ja kansan välissä. Ortodoksina minulle vanha messu tuntuu symbolisuudessaan ja tuonpuoleisuudessaan paljon tutummalta kuin uusi, joka on jotenkin hyvin protestanttisen tuntuinen.
Kritiikkiini on yksinkertainen. Minusta se, että kristinuskon ydin, jumalanpalvelus, voidaan pistää muutamassa vuodessa aivan uusiksi, kertoo siitä, että ihmiskäsitys on jotenkin hyvin älyllinen. Puuttuu ymmärrys siitä, miten riitit muovaavat syvätasolla ihmistä. Jos näet ymmärrettäisiin rituaalien voima, niihin kajoamiseen suhtauduttaisiin todella maltillisesti. Historiallisesti jumalanpalvelukset ovatkin kehittyneet pikkuhiljaa ja orgaanisesti. Paavius kuitenkin mahdollistaa sen, että uskonnollisen elämän ydin voidaan pistää nopealla aikataululla radikaalisti uusiksi. Niinpä oikeastaan se, ettei meillä ortodokseilla ole paavin kaltaista päätä, edesauttaa sitä, ettei kirkossa tapahdu novus ordon tapaisia liturgisia mullistuksia. Ajattelen lisäksi, että taustalla on myös holistisempi ihmiskäsitys. Koska meillä on hyvin kokonaisvaltainen käsitys jumalanpalveluksesta ja sen vaikutuksesta ihmiseen, olisi sula mahdottomuus, että kirkon liturginen elämä uudistettaisiin perin pohjin pika-aikataululla. En siis mitenkään kiellä sitä, että kaikki roomalaiskatolilaiset eivät ole älyllisesti orientoituneita. Väittäisin kuitenkin, että paavin johtama messu-uudistus roomalaiskatolilaisuudessa viestii siitä, että ihmiskäsitys on todella älyllisesti painottunut.
Vatikaani II:n seurauksena messun lisäksi myös perinteiset roomalaiskatoliset askeettiset harjoitteet jäivät vähitellen unholaan. Ymmärtääkseni ainakin paaston osalta tässäkin on taustalla tuo pyhäksi julistettu paavi Paavali VI, joka linjasi vuonna 1966, että paikalliset piispainkokoukset voivat päättää, voiko perjantain lihapaaston korvata muilla tavoin. Tämä päätös johti sitten käytännössä siihen, että lihan syömisen välttämisestä perjantaisin ei enää pidetty käytännössä kiinni valtaosassa roomalaiskatolista maailmaa. Paavin päätösten ja lukuisten sitä seuranneiden piispainkokouksien määräykset puhuvat hyvin älyllisesti värittyneen ihmiskäsityksen puolesta. Muuten tällaiset mullistukset eivät olisi mitenkään voineet tapahtua. Hurjaa, että yksi älyllisesti virittynyt paavi voi yhdellä päätöksellä laittaa kirkon parituhatvuotiset käytännöt uusiksi lähes sormia napauttamalla uusiksi.
Joku roomalaiskatolinen traditionalisti toki allekirjoittaisi varmaankin melkein kaiken, mitä olen sanonut tähän mennessä. Hän kuitenkin väittäisi, että Vatikaani II:n tuomat mullistukset ovat vain ajallinen vitsaus, jonka Jumala lopulta varmasti korjaisi. No, tätä väitettä vastaan minä kiinnittäisin huomiota siihen, että näiden ongelmien juuret menevät tavattoman syvälle läntisessä kirkkohistoriassa. Jo keskiajalla tapahtui merkittäviä liturgisia muutoksia, joiden kautta Rooman kirkko irtaantui ensimmäisen vuosituhannen käytännöistä: ehtoollisleipä vaihtui happamattomaksi, malja riistettiin kansalta, kasteen ulkoinen muoto muutettiin kolminkertaisesta upottamisesta valeluksi ja imeväisiltä evättiin ehtoollinen. Vaikuttaa siltä, että skolastiikka ainakin osittain selittää näitä muutoksia. Se näet helposti taipui jonkinlaiseen sakramentaaliseen reduktionismiiin, kun määriteltiin pikkutarkasti se, mikä minimissään tekee sakramentista sakramentin. Näin esimerkiksi kasteen apostolinen muoto joutui mäkeen ja tilalle tuli vedellä valeleminen, koska sakramentin ytimenä nähtiin ainoastaan vesi ja kolminaisuuden nimi. Varhaiskristilliset symboliset näkökulmat jäivät ihan toissijaiseen asemaan, niitä ei pidetty luovuttamattomina.
Minä olen siinä ymmärryksessä, että skolastiikan älyllinen määrittelyn tendenssi liittyy Aristoteleen vaikutukseen läntiseen teologiaan. Aristoteleen ihmiskäsityksessä huomioitavaa on se, että älyllinen käsittäminen on siinä tosi korkeassa arvossa. Totuuksien älyllinen ymmärtäminen on mielen korkeinta toimintaa toisin kuin ortodoksisuudessa, jossa mieli voi hengellisesti nähdä jumalallisia energioita. Siksi uskon, että nimenomaan arabeilta tulleen aristoteelisen vaikutuksen tähden läntiseen kristillisyyteen tuli vahvan älyllinen pohjavire, joka ei samalla tavalla leimannut ensimmäisen vuosituhannen kristillisyyttä. (Myönnän, että älyllisen painotuksen lisäksi läntisessä kristillisyydessä on toki toisenlaisiakin korostuksia, mutta tämä on silti yksi keskeinen.) Ja tämä älyllisyys päätyi myös Vatikaani II:n liturgisiin uudistuksiin. Olivathan kaikki Vatikaani II:n suuret nimet vieläpä syvällisen uusskolastisen koulutuksen saaneita! (Hyvänä esimerkkinä Joosef Ratzinger/paavi Benedictus XVI, joka muuten ajatteli Rooman pedofiliaskandaalin johtuneen luonnonlakiajattelun laiminlyömisestä Vatikaani II:n jälkeen. Minusta aika hyvä kandidaatti tämän lisäksi olisi mainitsemani askeettisen teologian laiminlyönti, varsinkin pappisseminaarilaisten keskuudessa.)
Myönnän, että tässä suditaan aika isolla pensselillä, mutta uskon, että jotenkin näin se meni. Toistan oikeastaan vähän eri näkökulmasta argumenttini, jonka esitin jo aiemmin tällä samalla blogilla: minusta ortodoksisuus edustaa hengellisyydeltään ja ihmiskäsitykseltään eheämmin ensimmäisen vuosituhannen hengellisyyttä kuin roomalaiskatolilaisuus. Aiemmassa kirjoituksessa näin nominalismissa keskeisen selittäjän sille, miksi ortodoksisuus on hengellisyydeltään lähempänä varhaiskirkkoa kuin roomalaiskatolilaisuus. Tänään olen ikään kuin kaivautunut nominalismin taakse sen aristoteelisiin juuriin. Nominalismi toki pyrki nimenomaan ottamaan etäisyyttä skolastikkojen älyllisestä näpertelystä, mutta symbolisen maailman kieltämisellään se radikalisoi tiettyjä skolastiikan reduktionistisia piirteitä. Vatikaani II:ta seurannut liturginen uudistus näyttäytyy minulle jonkinlaisena ensimmäisen vuosituhannen hengellisyydestä irtautumisen kulminaationa, koska sen seurauksena uskon kova ydin, ehtoollisjumalanpalvelus, meni ihan uusiksi. Kun siis on kaksi kirkkoa, jotka kummatkin väittävät olevansa ensimmäisen vuosituhannen kirkon perillisiä, minusta on aika selkeää, kumpi näistä kirkoista on uskottavampi.
Palasia 