Kuukausi: syyskuu 2023

Onko usko suhde vai vain Raamattuun luottamista?

Tahdon tänään kommentoida Lähetyshiippakunnan pastori Markus Pöyryn saarnaa, joka on otsikoitu Usko ei ole henkilökohtainen suhde Jeesukseen. Saarnassaan Pöyry kohdistaa kritiikkiä protestanttien parissa yleistyneeseen tapaan puhua uskosta suhteena Jeesukseen. Jotkut protestantit jopa määrittelevät koko kristinuskossa olevan kyse suhteesta Jumalaan. Pöyry näkee puhetavan ongelmallisena ennen kaikkea kahdesta syystä. Ensinäkin hän näkee sen kyseenalaistavan Raamatun opetuksen siitä, että Jeesus ja uskova ovat yhtä. Hän rinnastaa tämän ykseyden aviopuolisoiden väliseen ykseyteen. (Tämä perustelu ei minusta ole kummoinen, koska aviopuolisot säilyvät kuitenkin kahtena persoonana, joiden välillä on nimenomaan suhde.) Toinen perustelu on Pöyrylle erityisen painava, ja hän käyttää huomattavan osan puolen tunnin saarnastaan sen parissa. Hänen mukaansa uskon hahmottaminen suhteeksi Jeesukseen vie uskon painopisteen pois Kristuksesta, tämän pelastustyöstä ja armolupauksista ja suuntaa sen uskovaan ja tämän tunteisiin. Seuraukset painopisteen siirrosta ovat kohtalokkaat, koska ne saavat kristityn hakemaan sielulleen rauhaa itsestään eikä Jeesuksesta. Nimenomaan tämä toinen pointsi on nyt se, jota haluan vähän pyöritellä.

Aluksi sanottakoon se, että sinällään symppaan Pöyryn tunnekeskeisyyden kritiikkiä. On ongelmallista, jos uskon elämän korkeimpana päämääränä on hengellisten tunteiden saaminen. Jumala tuolloin ikään kuin välineellistetään palvelemaan kristityn (hengellistä) nautinnonhalua. Usein on vieläpä niin, että tunteisiin painottuvassa kristillisyydessä ei välttämättä harjoiteta henkien koettelemista. Tunnustuksellisessa luterilaisuudessa mennään kuitenkin ehkäpä toiseen ääripäähän. Oma kokemukseni tunnustuksellisesta luterilaisuudesta on se, että tunteita lähestytään pääasiassa negaatioiden kautta. Usein painotetaan sitä, että vastoin tunteita saa uskoa Raamatun lupauksiin, jotka vakuuttavat Jumalan armosta tunteista huolimatta. Pöyryn saarnassa tämä korostus on hyvin vahva. Hän painottaa, että tunteet eivät ole mittarille sille, onko kristitty armon alla vai ei. Sana pysyy horjumattomana tunteiden vaihdellessa.

Monet ortodoksisuuteen kääntyneet kertovat, että he ovat siirtyneet asioiden teoreettisesta totena pitämisestä niiden todeksi elämiseen. Pöyryn painotukset toivat tämän mieleen. Saarnasta saa vaikutelman, että kristinuskossa on kyse vain Jumalan armolupauksista kiinni pitämisestä. Ja siinä se. Enkä tiedä, olisiko Pöyry kanssani eri mieltä, jos sanoisin, että lupauksiin luottaminen ei tarkoita vuorovaikutuksellista ja dynaamista suhdetta toisen persoonan kanssa. Niinpä luterilaisessa uskossa korostuu tiettyjen väittämien totena pitäminen ja niihin luottaminen. Tämä ei ole sattumaa, koska painotus kytkeytyy luterilaiseen pelastusoppiin: vuorovaikutuksellinen suhde tekisi uskon elämästä heti synergistisen prosessin, jossa on kaksi osapuolta suhteessa keskenään. Tätä luterilainen ei voi sallia. Elävän persoonan sijaan usko hahmottuu ”suhteena” tiettyihin teksteihin ja siihen, mitä niissä sanotaan.

Luterilaista painotusta motivoi sielunhoidollinen huoli. Ihminen ei voi kuulemma saada rauhaa, jos tunteet kertoisivat meille, millä tolalla suhteemme Jumalaan on. Mutta minä en ole tästä ollenkaan varma. Itselleni luterilaisesta pelastusopista luopuminen ei ole tuonut hengellistä kriisiä. Siitä on seurannut vuorovaikutuksellisempi ja elävämpi suhde Jumalaan, koska näen nyt uskon vahvasti vuorovaikutuksellisena suhteena. Tunteilla on tässä suhteessa tärkeä paikkansa, vaikka suhde ei kavennukaan tunteisiin. Esimerkkinä tunteiden merkityksestä voisin sanoa, että jos tunteeni Jumalaa kohtaan ovat kylmät, ajattelen sen yleensä kertovan minulle hengellisistä ongelmista. Ja sitten rippi-isän avulla yritän päästä kartalle siitä, mikä kaikki elämässäni sulkee minua Jumalan (koettavalta) läsnäololta. Eikä minun kylmyyteni nähdessäni tule vaipua epätoivoon. Voin luottaa siihen, että Jumala tahtoisi sulkea minut ehdottomaan rakkauteensa, mutta ongelma on siinä, että minä en tahdo sitä. Rakastamalla luotua enemmän kuin häntä torjun hänet elämästäni. Kristuksessa näkyvä Jumalan suunnaton ihmisrakkaus kuitenkin vakuuttaa minua siitä, ettei minun tarvitse joutua epätoivoon nähdessäni kylmyyteni ja heikkouteni. Ihan sekin, että olen vielä hengissä, kertoo siitä, ettei Jumala ole luovuttanut pelastukseni suhteen. Siksi minunkaan ei tule luovuttaa, vaikka usein lankeankin ja huomaan eksyneeni kauas Jumalan luota.

Minun korvaani saarnassa särähti erityisesti se, että Pöyryn mukaan uskon elämässä ei ole kyse jumalasuhteen syvenemisestä. Jos minä kuvaisin kristillisen kilvoituksen tavoitetta, sanoisin nimenomaan, että siinä pyritään yhä syvempään ja kokonaisvaltaisempaan Kristuksen tuntemiseen. Koko elämäni tarkoitus on vain se, että voisin tuntea Herran syvemmin. Jokaisella päivittäisellä valinnallani, ajatuksellani, teollani on väliä. Joko ne vievät minua lähemmäs Kristusta tai kauemmaksi hänestä. Tällä tavoin elämästä tulee läpeensä Kristus-keskeistä. Luterilaisuudessa pelastusoppi johtaa nähdäkseni taas siihen, että arkielämän valinnoilla ei ole hengellisesti juuri väliä, koska pelastuksella ei ole mitään tekemistä tekojemme kanssa. Näin maallinen ja hengellinen erkanevat ikään kuin omiksi piireikseen, joiden välillä ei ole vuorovaikutuksellista suhdetta. Luterilaisen pelastusopin ”hinta” on siis kova: luterilaisilla on joukko lupauksia, joihin he luottavat, ortodokseilla on myös Raamatun lupaukset, mutta niiden lisäksi vuorovaikutuksellinen suhde lupausten antajaan.

Ei ole ketään, joka etsii Jumalaa – vai onko sittenkin? (Room. 3:9–18)

Olen jo aiemmin käsitellyt joukon kohtia, joihin luterilaiset usein viittaavat väittäessään, että Raamattu kieltää ihmiseltä vapaan tahdon hengellisissä asioissa. Tänään otan lyhyeen käsittelyyn apostoli Paavalilta löytyvän pätkän, joka kuuluu seuraavasti:

Miten siis on? Olemmeko me parempia? Emme suinkaan. Mehän olemme edellä osoittaneet, että kaikki, niin hyvin juutalaiset kuin kreikkalaiset, ovat synnin alla, niinkuin kirjoitettu on: ”Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään. Heidän kurkkunsa on avoin hauta, kielellänsä he pettävät, kyykäärmeen myrkkyä on heidän huultensa alla; heidän suunsa on täynnä kirousta ja katkeruutta. Heidän jalkansa ovat nopeat vuodattamaan verta, hävitys ja kurjuus on heidän teillänsä, ja rauhan tietä he eivät tunne. Ei ole Jumalan pelko heidän silmäinsä edessä.”

Room. 3:9–18

Paavali pyrkii katkelmassa osoittamaan Vanhaan testamenttiin vedoten, että koko ihmiskunta on joutunut synnin alle ja siksi kaikki tarvitsevat Kristusta. Lainauksessaan Paavali yhdistelee eri raamatunkohtia, pääasiassa psalmeja. Hän siis ammentaa eri Vanhan testamentin kohdista osoittaakseen ihmiskunnan lohduttoman tilan.

Kun kysymyksessä on ihmisen kääntymys, keskeisin kohta katkelmassa löytyy jakeesta 11, jossa sanotaan, ettei olet ketään, joka etsii Jumalaa. Jae sanoo kategorisesti asian. Siksi voi olla helppoa tehdä johtopäätös, että ihmisen pelastus on täysin Jumalan käsissä, koska Jumalan täytyy etsiä ihmistä ja löytää tämä, jotta ihminen voisi tulla Jumalan omaksi.

Vaikka luterilainen tulkinta voi vaikuttaa äkkiseltään ilmeiseltä, sen voi haastaa ainakin parilla tavalla. Ihan heti tulee mieleen se, että vaikka kukaan ei etsisikään Jumalaa, tämä ei tarkoita sitä, että Jumalan etsiessä ihmistä tämä ei voisi reagoida myönteisesti Jumalan etsintään. Ihan kirjaimellisestikin tulkittuna jae jättää tilaa ajatukselle, että Jumalan täytyy lähestyä ihmistä, jotta ihminen voi löytää hänet, mutta se ei sulje pois sitä, ettei ihminen voisi ottaa Jumalaa vastaan. Toki katkelman tulkitsemisen jonkin sortin absoluuttisena kuvauksena voi haastaa myös helposti. Siinä sanottu ei nimittäin sovellu kaikkiin ihmisiin. Ensimmäisenä tulee tietysti mieleen Kristus, joka totta tosiaan etsi Jumalaa ja teki ”sitä, mikä hyvä on”. Mutta Raamattu mainitsee joukon muitakin henkilöitä, joihin Paavalin sanat eivät oikein sovi. Esimerkiksi Nooan sanotaan olleen hurskas ja nuhteeton Herran edessä. (1 Moos. 6:9) ja Johannes Kastajan vanhempien, Sakariaan ja Elisabetin, sanotaan olleen Jumalan silmissä hurskaita ja vaeltaneen nuhteettomasti kaikkien Herran käskyjen ja säädösten mukaan. (Luuk. 1:6) Näin ollen Paavalin kuvaukseen ihmiskunnasta, joka ei etsi Jumalaa eikä tee mitään hyvää, on pakko sisältyä vähintään poikkeuksia.

Paavalin ihmiskunnan kuvauksen ottaminen absoluuttisen dogmaattisena selontekona on ongelmallista siksikin, että apostoli lainaa psalmeja. Ne ovat runollisia tekstejä, jotka kuvaavat esimerkiksi Israelin vihollisten pahuutta hyvin kärjistävästi. Apostoli oli tästä tuskin tietämätön. Mielenkiintoista on myös se, että Paavali vaikuttaa lainaavan psalmeja sangen valikoivasti; esimerkiksi psalmi 14 kyllä antaa ymmärtää, ettei kukaan etsi Jumalaa, mutta alkuperäiskontekstissaan tämä liittyy vain Israelin vihollisiin (ks. Ps. 14:4–5). Paavali kuitenkin vaikuttaa kokeneen psalmin karun kuvauksen Israelin vihollisista sopivan hyvin koko maailman kuvaamiseen synnin alle ja siksi hän päätyi käyttämään sitä hyväkseen argumentaatiossaan. On myös huomionarvoista, että yllä lainaamani katkelman loppu (j. 13–18) ei suinkaan sovi kaikkiin ihmisiin, muun muassa pieniin lapsiin. Siksi väittäisin, että Paavali tahtoo käyttää dramaattisia kuvia ja kategorisia ilmauksia korostaakseen ihmiskunnan tarvetta Kristukselle.

Ehkäpä toistan jälleen itseäni, mutta taas painottaisin tekstin retorista luonnetta. Paavali tuo esille Room. 3:ssa alkuperäiskontekstistaan irrotettuja psalmin katkelmia saavuttaakseen tekstillä tietyn päämäärän: vakuuttaakseen kuulijat siitä, että he tarvitsevat Kristusta. Psalmien toteamukset eivät ole alkuperäiskontekstissaan koko ihmiskuntaa luonnehtivia dogmaattisia väitteitä. Siksi niiden pitäminen ihmisen täydellisen turmeltuneisuuden tai monergismin raamattuperusteina ei ole kestävää.

Olen nyt laatinut joukon kirjoituksia, jotka haastavat raamatunkohtia, joiden pitäisi ilmiselvästi torjua synergismi. Olen pyrkinyt osoittamaan, että kun tekstit tulkitaan kontekstissaan ja kun huomioidaan niiden retorinen luonne, niiden käyttäminen luterilaisina proof texteinä asettuu ongelmalliseen valoon. Lisää kohtia varmasti olisi yhä. Ehkä tulevaisuudessa paneudun toisiinkin jakeisiin. Tällä erää kuitenkin tuntuu siltä, että olen kirjoittanut aiheesta riittävästi. Uskon, että kirjoitukseni antavat vähintään tulkinnalliset välineet selittää muitakin mahdollisia raamatunkohtia, joita käytetään väitettäessä, että Raamattu opettaa yksin Jumalan vaikuttavan ihmisessä uskon. Kääntymystä koskevien kirjoitusten tekemistä motivoi minulla se, että tahdoin osoittaa, että Raamattu ei velvoita meitä uskomaan loogisiin ristiriitoihin. Jos ja kun monergismi ei ole raamatullinen oppi, ei ole mitään perusteita enää pitää kiinni loogisten ristiriitojen ajatuksesta. Juuri monergismi näet johtaa luterilaisuudessa loogisten ristiriitojen totena pitämiseen. Loogisten ristiriitojen hylkääminen on vain hyvä asia. Teologian tekeminen – ja inhimillinen ajattelu ylipäätäänkin – säilyy mielekkäänä.