Avainsana: ylpeys

Velvollisuuskeskeisyyteen piiloutuva ylpeys

Olen jo tovin aikonut kirjoittaa tämän päivän aiheesta. En ole kuitenkaan tiennyt, kuinka sen tekisin. Vaikea pukea sanoiksi sitä, mikä on mielessä. Aihe koskee piiloylpeyttä, jonka näen olevan tosi syvässä suomalaisessa mentaliteetissa. Ja uskon, että se nousee vahvasti tietynlaisesta suhteesta sääntöihin ja velvollisuuksiin.

Ajatukseni on suunnilleen se, että velvollisuuksien painottamiseen liittyy ihmisillä vakaumus, että velvollisuuksien mukaan tulee toimia. Usein suomalaiset paheksuvat sitä, jos säännöistä joustetaan. Se on moraalisesti arveluttavaa. Sen lisäksi mentaliteetti on sellainen, että jos yksi saa tehdä jonkin jutun, mitä muut eivät periaatteessa saa tehdä, koko homma hajoaa käsiin. Säännöt ovat ehdottomia. Poikkeuksien tekeminen ei ole oikeudenmukaista.

Velvollisuuskeskeisyyteen on sisäänrakennettuna näkemys, että velvollisuuksien mukaan ei ainoastaan pidä toimia, vaan niiden mukaan voi myös toimia. Tässä näen keskeisen ylpeyden lähteen. Jos ihmisen sisäistä maailmaa dominoivat velvollisuudet, silloin siellä on myös aimo annos itseluottamusta – uskoa siihen, että ihmisen pitäisi pystyä toimimaan jollain tavoin. Heti perään pitää varmaankin todeta, että toki velvollisuuskeskeisyydenkin keskellä ihmiset yleensä ymmärtävät sen, etteivät aina ihmiset pysty toimimaan oikein. Ja luterilainen velvollisuuskeskeinen pelastusoppikin julistaa ihmisen täyttä turmeltuneisuutta velvollisuuksien edessä. Mutta väittäisin silti, että syvemmällä tasolla velvollisuuskeskeisyys ruokkii mentaliteettia, jossa pitäisi omin voimin pystyä johonkin. Ihminen hahmottuu autonomisena yksilönä, jolla on tietyt velvollisuudet toteutettavana.

Velvollisuuskeskeisyydellä on vaikutuksensa myös suhteessa toisiin ihmisiin. Jos ajattelua värittävät abstraktit periaatteet, joiden mukaan tulee aina ja kaikkialla toimia, lähimmäisen tuomitsemisesta tulee helppoa. On näet (näennäisesti) helppo arvioida, toimiiko joku oikein vai ei. Minulla voi olla syvä usko siihen, että tiedän oikeasti, mikä olisi jollekin toisella parasta mahdollista toimintaa. Sama homma toki soveltuu yhteisölliselle tasollekin: Suomi on ylivertainen maa, koska täällä ihmisoikeudet toteutuvat parhaiten maailmassa, jne. Maita voidaan arvottaa sen mukaan, miten ne pärjäävät tiettyjen periaatteiden valossa. Sitten saa kokea omahyväistä ylemmyyttä siitä, että täällä ollaan niin paljon eettisesti sofistikoituneempia kuin jossain muualla.

Ortodoksina minulla on ollut paljon kasvamista toisenlaiseen mielenmaisemaan. Siinä säännöt ovat vain välineitä. Poikkeuksia tehdään. Jokaisen ihmisen tarina on ainutlaatuinen, joten ketään ei voida kylmästi tuomita ulkoapäin joidenkin abstraktien periaatteiden valossa (vaikka toki yleisiä suuntaviivoja onkin). Ihminen on Jumalan kunnian kuva, mutta langenneena heikko. Luotuna ihmiseltä ei oleteta täydellisyyttä. Jumala ei vaadi ankarasti mahdottomia, pyrkimys hyvään on keskeistä. Mentaliteetti on lempeä, lankeamista kohtaan ymmärtävä, ei moralisoiva. Vaikka pelastusoppi on synergistinen – eli Jumalan ja ihmisen yhteistyötä korostava – syvätasolla riippuvuus Jumalasta ymmärretään. Ihmisen koko olemassaolo on joka hetki täysin Jumalasta kiinni. Maalliset teotkaan eivät ole ihmiselle mahdollisia ilman Jumalaa. Elämässä painottuu rukous, koska rukouksen puute on syvintä itseluottamusta.

Nöyryyttä ei ole omassa surkeudessa vellominen – siinä, että olisi (Jumalan lain, oikeudenmukaisuuden, kohtuuden, velvollisuuksien [jne.] mukaan) pitänyt pystyä parempaan. Minua on puhutellut paljon Tito Collianderin Kristityn tiestä löytyvä katkelma. Siinä sanotaan jotenkin niin, että ylpeä, joka on langennut, harmittelee lankeamistaan, nuhtelee itseään ja päättää, ettei enää ikinä tee samaa. Nöyrä on sen sijaan kiitollisen hämmästynyt ja ylistää Jumalaa kolme kertaa siitä, ettei langennut syvemmin.

Pidä mielesi helvetissä äläkä joudu epätoivoon – sovellus maallikolle

Viime viikolla jaoin pyhittäjä Siluanin elämästä erän kohtauksen, joka oli tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Toinen kohtaus, joka on jäänyt lähtemättömästi mieleeni, on varmasti se kaikkein kuuluisin pyhän Siluanin elämässä: kun hän kamppaili ylpeyttä vastaan, hän sai rukouksessa Jumalalta vastauksen, joka leimaisi koko hänen hengellisyyttään aina hänen elämänsä loppuun asti. Tässä jälleen lainaus pyhän Sofronin kirjasta:

Eräänä yönä hän [Siluan] taisteli tuskaisesti riivaajia vastaan, eikä kaikista pyrkimyksistään huolimatta pystynyt rukoilemaan puhtaasti. Hän nousi jakkaralta tehdäkseen kumarruksia. Silloin hän näki riivaajan valtavan hahmon ikonin edessä odottamassa kumarrusta itselleen. Kelja oli täynnä riivaajia. Siluan istui taas jakkaralle, kumartui ja raskain sydämin lausui rukouksen: ”Herra, sinä näet, että minä haluan rukoilla sinua puhtain mielin, mutta riivaajat estävät minua. Opeta minulle, mitä minun pitää tehdä, etteivät ne häiritsisi minua.” Ja hän kuuli vastauksen sielussaan:

– Ylpeät kärsivät aina riivaajista.

– Herra, Siluan sanoi, opeta minulle, mitä minun pitää tehdä, että sieluni nöyrtyisi.

Ja taas hän kuuli Jumalan vastauksen sydämessään:

– Pidä mielesi helvetissä äläkä joudu epätoivoon.

Tuo lyhyt, rukouksessa käyty keskustelu Jumalan kanssa oli uusi, hyvin tärkeä tapaus isä Siluanin elämässä. Se opetti hänelle epätavallisen, käsittämättömän keinon, joka saattaa vaikuttaa julmalta, mutta hän otti sen vastaan iloisena ja kiitollisena. Hänen sydämensä tunsi, että Herra on hänelle armollinen ja ohjaa häntä. Mielensä pitäminen helvetissä ei ollut hänelle uutta. Ennen kuin Herra oli ilmestynyt hänelle, hän oli ollut siellä. Uutta Jumalan käskyssä oli ”äläkä joudu epätoivoon”.

Arkkimandriitta Sofroni Saharovilainen: Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen, s. 45–46. Valamon luostari 2005

Olen kuullut eräältä tutulta papilta, että kun kerran eräs nunna kysyi pyhältä Sofronilta, mitä oikein tarkoittaa ”pidä mielesi helvetissä äläkä joudu epätoivoon”, tämä olisi kehottanut nunnaa olemaan miettimästä asiaa, koska lausuma ylitti hänen hengellisen kypsyytensä. Pyhittäjä Siluanin kuulemien sanojen merkitys on joskus pyörinyt minullakin päässä ja olen ehkä jotain uskaltanut veikkaillakin. Suureksi ilokseni satuin muutama viikko sitten törmäämään pyhän Sofronin oppilaan, arkkimandriitta Zachariaksen, kirjaan, jonka englanninkielisen käännöksen nimi on The Enlargement of the Heart. Tuossa kirjassa arkkimandriitta Zacharias kertoo, miten maallikot voivat hyvin saavuttaa sen hengellisen hyödyn, joka on pyhän Siluanin saaman vastauksen tarkoituksena. Hänen mukaansa meidän pitää koko ajan kiittää Jumalaa kaikesta ja aina lisätä heti perään: vaikka olenkin arvoton.

Ei ole vaikea nähdä, miten hengellisesti hyödyllinen tämä harjoite on: kaikesta kiittäminen auttaa näkemään kaiken Jumalan lahjana ja oman arvottomuuden korostaminen alleviivaa sitä, että todella kaikki on Jumalan sulaa lahjaa. ”Jos pidä mielesi helvetissä äläkä joudu epätoivoon” kuulostaa julmalta, tämä ”maallikkosovellus” on ainakin lempeä tapa kasvaa syvempään nöyryyteen ja Jumalan rakkaudesta iloitsemiseen.