Avainsana: papit

Piispat ja papit hengellisinä isinä

Aiemmin mainitsin siitä, että luterilaisissa kristinopeissa kuuliaisuutta piispoille ja papeille perustellaan usein neljännellä käskyllä. Viran edustajat hahmotetaan hengellisinä isinä. Ortodokseille luulisi olevan kanssa ihan selvää, että piispat ja papit ovat isiä. Puhutellaanhan piispoja isä esipaimenina ja pappeja isinä. Silti joskus tuntuu siltä, että meiltä unohtuu heidän isyytensä.

Jos jossain haluaa nähdä piispojen ja pappien halveksuntaa, netti on siihen varmaankin paras paikka, vaikka toisinaan kahvipöytäkeskustelutkin ovat hengelliseksi turmioksi. Toisinaan esimerkiksi piispojen ylipainon perusteella tehdään johtopäätöksiä heidän hengellisestä tilastaan. Väitetään, että he eivät ole rukouksellisia ihmisiä vaan vallanhimoisia kirkkobyrokraatteja. Toisaalta heidät nähdään taantumuksellisuuden linnakkeina, toisaalta ortodoksisen tradition pettäjinä.

Pidän erityisen vaarallisina konservatiivisia porukkoja, jotka esiintyvät ortodoksisuuden vaalijoina piispoja ja pappeja vastaan. He johtavat paljon salakavalammin harhaan kuin ne, jotka aivan ilmeisesti alistavat ortodoksisen uskon jollekin trendikkäälle ideologialle. Kapinoivat konservatiiviset ryhmät toisinaan asettelevat vastakkain omien piispojensa näkemyksiä ja linjauksia ja oman aikamme pyhien kantoja, sillä ajatuksella, ettei piispoilla ja papeille tarvitse olla kuuliainen, jos joku pyhä on opettanut toisin kuin he. Tällöin tuppaa unohtumaan se, että ortodoksi on oman alueensa piispan lammas. Hän on piispansa kaitsennan alla. Hänellä ei ole oikeutta olla piittaamatta piispansa linjauksista, vaikka voisikin olla jostain asiasta eri mieltä. Piispoja ja pappeja julkisesti kritisoivat maallikot haastavat Jumalan asettaman järjestyksen. Ja vaikka hengelliset isät olisivatkin kelvottomia, viran tähden heille kuuluu kuuliaisuus ja kunnioitus. Olisi hyvä muistaa, että Jumala puhui ylipappi Kaifaan kautta tämän viran tähden (Joh. 11:49–52) ja jopa Bileamin aasin suulla (4 Moos. 22:28–30).

Ajattelen, että edes kuuliaisuus piispoille ja papeille ei ole tarpeeksi. Jos he ovat isiä, heidän pitäisi kaiketi olla meille rakkaita. Rakkautta tulisi herättää ainakin sen, että osallisuuteni sakramenteista riippuu siitä, että hiippakuntani piispa ja seurakunnan papit ovat astuneet palvelutehtäviin, jotka ovat uskomattoman raskaita ja vaativia. Siksi minun pitäisi olla heistä kiitollinen Jumalalle ja rukoilla heidän puolestaan, ei jauhaa heistä pahaa netissä. Enhän tekisi niinkään maallisesta isästänikään, koska hän on minulle rakas.

Tämä parannuspuhe ei ole vain muille suunnattu. Huomaan toistuvasti keskittyväni ortodoksisen maailman kriiseihin tai kirkkoni ongelmiin enkä omaan sydämeeni. On vaivatonta ja viihdyttävää seurata nettijuoruja ja kokea jonkinlaista ylpeää ylemmyyttä siitä, että luulee tietävänsä, miten toisten tulisi toimia tilanteessa kuin tilanteessa. Samalla oma sydän jää uudistumatta. Eli palaan siihen, mihin aiemmassa kirjoituksessani kuuliaisuudesta piispoille ja papeille: Kirkko antaa valtavan hienot raamit kilvoitella. Koska on hengellinen hierarkia, on vapaus jättää vastuu yhdestä jos toisestakin kysymyksestä muille. Yksittäinen ortodoksi voi keskittyä kilvoittelun kautta rukkaamaan omaa elämäänsä uusiksi. Sehän on meidän tehtävämme. Ja tästä mahdollisuudesta saamme kiittää Jumalaa ja hengellisiä isiämme.

Kuuliaisuuden siunaus

Olen jo pitkään ajatellut jakaa tuumailujani kuuliaisuudesta piispoille ja papeille. Kun viime kirjoitukseni käsitteli paastosääntöjä kuuliaisuutena kirkolle, ajattelin, että nyt voisi olla hyvä sauma pohtia aihepiiriä ääneen. Tästä aiheesta tulee varmaan muutama kirjoitus. Ajatukseni tulevat paremmin ymmärrettäviksi taustani valossa. Siksi ennen itse aiheeseen pääsemistä on vuorossa pieni alustus taustastani.

Kuten varmaan moni tämän blogin lukija tietää, taustani on tunnustuksellisessa luterilaisuudessa. Kuuluin muutaman sadan hengen kirkkoon, joka oli erottautunut Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta jo 1920-luvulla. Keskeisenä syynä erolle oli se, että luterilaisen kansankirkon ajateltiin jo tuolloin luopuneen vaatimasta sitä, että kaiken opetuksen tulee olla luterilaisten tunnustuskirjojen mukaista. Tunnustuskirjojen pitäytymistä ei toki nähty sinänsä itseisarvona entisessä kirkossani. Pyrkimys pitäytyä johdonmukaisesti 1500-luvun luterilaisuuden oppiperustaan selittyy sillä, että luterilaisen reformaation ajateltiin palauttaneen kristityt takaisin Raamatun omaan opetukseen. Raamattu-uskollisuus oli aivan uskon ydinkorostuksia, ja liikkeessä painotettiin jokaisen kristityn velvollisuutta koetella kirkon oppi Raamatulla. Mikäli oppi osoittautuu jossain epäraamatulliseksi eikä nykyisestä yhteisöstä halukkuutta opillisen erheen korjaamiseksi löydy, yksittäisellä kristityllä on velvollisuus etsiä toinen kirkko, jossa opetetaan vain sitä, mitä Raamattu opettaa.

Vanhassa kirkossani yksilön harteille laitettiin suunnaton vastuu. Raamatun ajateltiin olevan niin selkeä, että yksittäinen uskova voi sen avulla luotettavasti päätellä, kuinka oppikysymyksistä pitäisi ajatella ja erinäisten elämänvalintojen suhteen menetellä. Kirkossa oli toki pastoreita, joille kuului Raamatun opettaminen. Pastorien opetus sitoi kuitenkin uskovaa yksilöä vain sikäli kuin opetus oli (omasta mielestä) Raamatun mukaista. Koska lähtökohtaoletuksena oli Raamatun selkeys, kysymys siitä, kuinka luotettavasti yksilö voi tulkita Raamattua, ohitetaan melko kevyesti. Jumalan sana on niin kirkas, ettei ole vaikeaa nähdä, mikä on totuus missäkin kysymyksessä.

Vaikka Raamatun selkeyttä painottava linja voi kuulostaa teoriassa johdonmukaiselta ja toimivalta, käytännössä tilanne on toinen. Elämä on näet aika monimutkaista ja rosoista. Raamatun soveltaminen yksittäistilanteisiin ei ole yhtään yksinkertaista. Raamatusta ei löydy suoraa vastausta moneen kysymykseen. Oppikysymyksetkään eivät usein ole ihan simppeleitä. Minusta on aika hurjaa ajatella, että esimerkiksi luterilaisen virkaopin poikkeamat selittyisivät sillä, ettei joku osapuoli ole vain kuuliainen Jumalan sanalle. Kaiken kukkuraksi vanhassa kirkossani Raamatun tulkintaa linjasi käytännössä tietty luterilaisuuden sisäinen tulkintatraditio (vanhamissourilaisuus), joka suodattui muuan vaikutusvaltaisen herran kautta. Vaikka Raamattua painotettiin ja siihen vedottiin, yhden ihmisen näkemyksillä oli aivan suunnaton arvovalta. Tilanne ei siis suinkaan ollut se, että kristityt olisivat ”lampaan korvillaan” vain yksinkertaisesti kuunnelleet opetusta ja Raamatun perusteella koetelleet, mikä on hyvän Paimenen äänen mukaista. Käytännössä sitouduttiin tiettyyn tulkintaperinteeseen ja sen arvovaltaiseen tulkitsijaan – tulkitsijaan, jonka arvovalta nousi pitkälti henkilökohtaisesta auktoriteetista.

Edellisessä kirkossa oloni lopulla koin etenkin kaiken tietämisen taakan raskaana. Oli kysymyksiä, joihin minulla ei ollut ehdotonta vastausta, vaikka olisi Raamatun perusteella pitänyt olla. Minulle oli käynyt myös selväksi, että kaikesta Raamatun painottamisesta huolimatta luterilaisuudessa on aina ollut vahvoja herroja, jotka ovat käytännössä linjanneet, kuinka tulee uskoa; 1500-luvulla tällainen henkilö oli Luther, 1800-luvun Missouri-synodissa C.F.W. Walther. Kokemieni ongelmien takia minulle oli ortodoksiseen kirkkoon liittyessäni suuri helpotus, että Jumala on antanut kirkolleen piispat ja papit, jotka virkansa tähden käyttävät hengellistä auktoriteettia. Yksittäisenä riviseurakuntalaisena minulla ei tarvitse olla vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Minun tehtäväni on elää uskoni todeksi omalla paikallani ja rukoilla niiden puolesta, joille Jumala on antanut hengellisen vastuun kirkon kaitsemisessa. Juuri hierarkkinen rakenne antaa viitekehyksen, jossa minun ei tarvitse olla aina pohtimassa ja pähkäilemässä, miten siihen ja siihen oppiin tulisi suhtautua tai mikä kanta pitäisi ottaa johonkin kuumaan kysymykseen. Jumala on antanut kirkolleen piispat ja papit sitä varten, että hengellisen elämäni huomio voisi olla omissa suurissa synneissä.

Piispat ja papit voivat tietenkin erehtyä. Jos toimin jossain asiassa väärin sen takia, että he ohjaavat minua harhaan, silloin he kantavat asiasta vastuun. Tähän soveltuvat profeetta Hesekielin sanat:

Kun minä uhkaan jumalatonta kuolemalla, asetan sinut vastuuseen hänestä. Ellet sinä puhu hänelle, ellet varoita häntä hänen elämänmenostaan, hän kuolee syntiensä tähden — ja hänen kuolemastaan minä vaadin tilille sinut.

Hes. 33:8

Kirkon historiasta löytyy toki myös yksittäisiä tilanteita, joissa dogmaattisluontoisten syiden tähden yksittäinen kristitty on asettunut kirkollista hierarkiaa vastaan. Tunnetuin tällainen esimerkki lienee Maksimos Tunnustaja, joka opetti Kristuksella olevan kaksi tahtoa, vaikka hänen aikanaan kirkko oli laajalti omaksunut poikkeavan kannan. Mutta en tiedä, onko tervettä, jos yksittäinen ihminen elää koko ajan sellaisella mentaliteetillä kuin olisi pyhä Maksimos, ikään kuin koko ajan olisi päällä jokin akuutti tunnustustilanne, johon juuri minun pitäisi puuttua. Kokemukseni mukaan kiivaimmat oppikiihkoilijat ovat ihmisinä usein aika rikki. Rikkinäisyys kanavoituu kiihkoiluun. Ihminen ei kohtaa hajanaisuuttaan, kun huomio on aina muiden puutteissa. Ylpeys vallitsee sielussa. Sen sijaan, että ihminen kääntyisi huomionsa omaan sydämeensä, hän laiminlyö itsensä parantamisen ja keskittyy ojentamaan muita. Minusta ei ole sattumaa, että kirkon perinteessä varoitetaan paljon opillisesta kiistelystä. Kiistojen käyminen vaatii näet syvää hengellistä kypsyyttä. Nykyajan suurena vitsauksena on se, että netti on täynnä piispoja ja pappeja kritisoivia riviortodokseja, jotka soveltavat Filokaliaa ja kanoneita piispoihin ja pappeihin eivätkä itseensä. Vaikka kirkon elämässä olisi epäkohtia, niihin mahdollinen puuttuminen tulisi tehdä rakentavasti asiaan tarkoitettuja kanavia pitkin. Ei netissä ongelmia riepotellen.

Suomalaisena ortodoksina koen olevani melko onnellisessa asemassa. Kirkkoni ei ole langennut harhaoppeihin, joten minun on edes turha elätellä ajatusta, että tässä pitäisi ruveta jonkin sortin dogmaattiseksi sankariksi entiseen tapaan. Kirkon elämässä on varmasti puutteita eivätkä piispat ja papit ole täydellisiä. Näiden puutteiden näkeminen kutsuu minua rukoukseen kirkkoni puolesta. Se riittää minulle. Kuuliaisena kirkkoni piispoille ja papeille saan yksittäisenä ortodoksina nauttia kilvoittelun levosta, kuuliaisuuden siunauksesta.