Avainsana: paavius

Viides ekumeeninen kirkolliskokous, konsiliarismin voitto

Keskityn tällä blogilla tarkoituksella ortodoksisuuteen ja luterilaisuuteen, koska minulla on niistä enemmän asiantuntemusta. Haluan kuitenkin tänään jakaa lyhyesti todella mielenkiintoisen pointin: viides ekumeeninen kirkolliskokous poisti diptyykeistä (= yhteys poikki) silloisen paavi Vigiliuksen harhaoppisuussyytteiden perusteella ja toimi silti ekumeenisena kirkolliskokouksena oman ymmärryksensä mukaan.

Tämä Vigilius-tapaus vaikuttaa aikamoiselta pommilta. Se osoittaa, että tuon ajan kirkko näki voivansa tuomita paavin harhaoppiseksi ja kävellä muutenkin tämän auktoriteetin yli. Ja lopulta kaikki hyväksyivät tämän, koska Roomakin asettui kokouksen taakse. Aivan huikea ristiriita Vatikaanin I kirkolliskokouksen paaviuskäsityksen kanssa! Roomalaiskatoliset apologeetit pyrkivät toki kyseenalaistamaan Vigilius-tapauksen merkityksen. He vetoavat esimerkiksi siihen, että viides ekumeeninen kirkolliskokous toimi täysin keisarin pillin mukaan. Ja sen ympärille kietoutuu kaikenlaista hämärää moraalittomuutta. Voi hyvin olla, että väitteet pitävät paikkansa. Mutta ne eivät poista sitä tosi asiaa, että kaikille Konstantinopoli II on viides ekumeeninen kirkolliskokous.

Totta on, että tuolloin ja myöhemminkin ”jakamattoman kirkon aikana” paavista puhuttiin hyvin korkeaa kieltä käyttäen. Hän oli koko maailman arkkipiispa, koko kristikunnan pää, Pietarin seuraajana kirkon kallio; Rooman istuin oli aina pysynyt harhoista vapaana ja tulisi tekemään niin maailman loppuun asti. Paavilla oli myös tiettyjä koko kirkkoa koskevia erityisoikeuksia. Samalla kuitenkin kirkko toimi käytännössä synodaalisesti ja tuomitsi tarvittaessa myös paaveja. Vigiliusta kuuluisampi esimerkki on paavi Honorius, jonka kuudes ekumeeninen kirkolliskokous (681) tuomitsi monotelitismistä. Viides ekumeeninen kirkolliskokous ilmentää mielestäni kuitenkin vielä paremmin sitä, miten kirkko näki tarvittaessa voivansa toimia jopa ilman Rooman piispaakin. Kun näet paavi Honorius tuomittiin, hän oli kuollut jo vuosikymmeniä aiemmin, ja Rooma oli edustettuna kuudennessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa paavin lähettiläiden kautta.

Kun luetaan ensimmäisen vuosituhannen dokumentteja, on hyvä ymmärtää, että kirjallinen kulttuuri on hyvin toisenlainen. Retoriset överit olivat arkea. Kannattaa kiinnittää sanoja enemmän huomiota tekoihin. Näin näköjään nykyiset roomalaiskatoliset ekumeenikotkin tekevät, kun myöntävät, ettei idässä uskottu Vatikaani I kirkolliskokouksen mukaiseen paaviuteen ensimmäisellä vuosituhannella.

Bosporinsalmi, Tiber ja kysymyksenasettelut

Olen viime aikoina katsellut netistä aika paljon roomalaiskatolista apologetiikkaa. Tähän johti varmaankin se, että YouTube suositteli minulle Trent Hornin mainiota kanavaa, joka painottuu kristinuskon puolustamiseen ateismia vastaan. Tutustuessani roomalaiskatolisen apologetiikan maailmaan törmäsin videoihin, joissa perustellaan, miksi roomalaiskatolilaisuus vie pidemmän korren kuin ortodoksisuus. Vaikuttaa siltä, että ainakin monen roomalaiskatolisen nettivaikuttajan mielessä keskeinen perustelu roomalaiskatolilaisuuden ylivertaisuudelle on paavin mahdollistama kirkon ykseys. Paavi ei ainoastaan sido koko näkyvää kirkkoa selkeän pään alle vaan myös tekee selväksi sen, mitä kristittyjen pitää tarkkaan ottaen uskoa. Ortodoksinen usko vaikuttaa roomalaiskatolisen opillisen selkeyden rinnalla aikamoiselta häropallolta.

Minua itseäni vähän vierastuttaa nykyään se, että jotkut (etenkin protestantit?) käyttävät paljon ruutia perustellakseen, miksi he eivät kuulu siihen ja siihen kirkkoon. On aika raskasta oikeuttaa omaa olemassaoloaan niin. Argumenteille ja vasta-argumenteille tuskin tulee koskaan loppua. Silti pidän ihan tärkeänä sitä, että ihminen osaa antaa jotain rationaalisiakin argumentteja sille, miksi hän on juuri sen sortin kristitty kuin on, vaikka syyt tuskin koskaan tyhjentyvät järkiperusteluihin. Oman haasteensa tällaiseen perustelemiseen tuo kuitenkin se, että sillä taitaa olla ihan suunnaton vaikutus, mitä kysymyksiä ihminen tekee, kun hän arvioi eri kirkkojen uskottavuutta apostolisen uskon edustajina.

Kysymyksenasettelujen merkitys on ollut mielessäni kuunnellessani roomalaiskatolilaisten videoita. Minulle on syntynyt vaikutelma, että heillä on käsitys siitä, millainen Jumalan perustaman kirkon pitäisi olla, ja tämän valossa he päätyvät siihen, että roomalaiskatolilaisuus on selkeästi ortodoksisuutta uskottavampi vaihtoehto. Tämä nähdäkseni piirtyy esille, kun esimerkiksi väitetään, ettei ortodoksinen kirkko ole yksi kirkko, koska sillä ei ole yhtä päätä, tai että meidän kirkollinen rakenteemme ei mahdollista ekumeenisten kirkolliskokousten pitämistä tai selkeää linjaa opillisissa ja eettisissä kysymyksissä. Ortodoksin mielessä näillä kysymyksillä ei taida kuitenkaan olla niin suurta painoarvoa, vaikka ajattelenkin, ettei ortodoksisuus ole esimerkiksi niin kykenemätön ottamaan opillisia ja eettisiä kannanottoja, kun roomalaiskatoliset apologeetit antavat ymmärtää.

Jos mietitään rationaalisia perusteita sille, mikä tekee ortodoksisuudesta roomalaiskatolilaisuutta uskottavampaa, minulle tulee ehkä ensimmäisenä mieleen se, että meidän hengellisyytemme on paljon lähempänä ensimmäisen vuosituhannen hengellisyyttä kuin roomalaiskatolinen hengellisyys. Kun kumpikin kirkko väittää edustavansa apostolista uskoa, ortodoksisuus vaikuttaa paljon uskottavammalta vaihtoehdolta. Toki roomalaiskatolilaiset voivat vedota opinkehitykseen ja siten haastaa kysymyksen tai kriteerin, jolla arvioin kahden tunnustuskunnan eroja. Mutta opinkehityksen näkökulma tuo omat ongelmansa. Jos näet ottaa rajaksi vuoden 1054 ja katsoo kummankin kirkon kehitystä, minun on paljon vaikeampi nähdä Pyhän Hengen työtä lännessä kuin idässä; keskiajan ruhtinaspaaviutta ja nominalismin nousua voi tuskin pitää Hengen hedelminä. Enkä taida olla ajatuksissani keskiajan roomalaiskatolilaisuuden ongelmista yksin, koska käsittääkseni Vatikaanin II kirkolliskokouksen myötä on nimenomaan haluttu ammentaa skismaa edeltäneestä hengellisyydestä, kirkkoisien perinnöstä. Niinpä ei kait voida ainakaan väittää, että olisi näkyvissä jonkin sortin Hengen johtama harmoninen kehitys kohti yhä kirkkaammin ilmaistua uskoa.

Tässä voisi kirjoittajaa vielä paljon enemmän argumenteista, joita esitetään, kun roomalaiskatolilaiset ja ortodoksit kiistelevät, kumpi kirkko on kirkko sanan täydessä merkityksessä. Varmasti yllä esittämäni roomalaiskatolilaisuuden kritiikki ei hetkauta montaakaan roomalaiskatolilaista, koska lähtökohdat voivat olla niin erilainen kirkkojen uskon arviontiin. Halusinpa heittää tällä kirjoituksella oikeastaan vain ilmoille sen, miten kysymyksenasettelut ja tulokulmat kiistelyihin ja väittelyihin vaikuttavat siihen, kumpi kirkko koetaan uskottavampana vaihtoehtona.