Avainsana: kirkolliset tavat

Pyhien rukoileminen ja varhaiskirkon todisteiden puute

Viime kirjoituksessa puhuin pyhien rukoilemisen juutalaisista juurista. Mainitsin myös Paavalin ja Theklan tekojen maininnan pyhien rukoilemisesta toiselta vuosisadalta sekä ensimmäisen meille säilyneen rukouksen Jumalansynnyttäjälle 200-luvulta. Minusta on kiistatonta, että pyhiä rukoiltiin jo varhain. Kuitenkin protestantit ovat perinteisesti väittäneet, että pyhien rukoileminen kirkossa sai alkunsa vasta satoja vuosia Kristuksen jälkeen, jossain 300- ja 400-lukujen paikkeilla.

Hyvän esimerkin protestanttisesta argumentaatiosta tarjoaa pastori Jordan Cooper, joka on paras luterilainen apologeetti, jonka tiedän. Hän hyödyntää kirkkoisäperusteita väittäessään, että ensimmäisten vuosisatojen kristityille pyhien rukoileminen oli tuntematon käytäntö. Hän painottaa paljon sitä, ettei ole löytäneet mistään ensimmäisten vuosisatojen patristisesta teoksesta mainintaa pyhien rukoilemisesta. Gnostilaiset sen sijaan rukoilivat enkeleitä. Tärkeitä varhaiskristillisiä teologeja Cooperille ovat Justinos Martyyri, Irenaeus ja Tertullianus. Yksikään näistä teologeista ei suoranaisesti torju pyhien rukoilemista, mutta he puhuvat vain Jumalan rukoilemisesta itsestäänselvyytenä. Ja kun heillä olisi ollut luonteva tilaisuus tuoda esille se, että kristityt rukoilevat pyhiä, he eivät niin tehneet. En mene tässä tarkemmin Cooperin yksittäisiin perusteisiin ja niiden lukemiseen kontekstissaan. Tarjoan muutaman yleisluontoisen periaatteen, jotka auttavat vastaamaan Cooperin haasteeseen.

Ensiksi on syytä mainita, että todisteiden puute ei kerro sitä, ettei käytäntöä olisi ollut olemassa. Voimme sanoa historiallisten lähteiden perusteella, ettei meille ole säilynyt todisteita jostakin käytännöstä. Tämä kertoo varmasti vain sen, ettei meille ole säilynyt todisteita. Ja toki on mahdollista, että todisteiden lisääntyessä ymmärrys muuttuu. Cooper vetoaa kritiikissään Martin Chemnitzin, 1500-luvun luterilaiseen huipputeologiin, jolla ei ollut minkään sortin pääsyä esimerkiksi katakombien raapustuksiin, jotka ilmentävät varhaiskristillistä uskoa pyhien esirukoukseen.

Toisena juttuna: kun argumentoidaan viitaten siihen, ettei mainintoja ole jostakin asiasta, on huomioitava tekstien genre ja tarkoitus. Tänäkin päivänä tuotetaan paljon ortodoksista kirjallisuutta, jossa ei puhuta pyhien rukoilemisesta yhtään mitään. On rukoukseenkin liittyvää kirjallisuutta, jossa ei mainita pyhiltä avun pyytämistä sanallakaan. Niinpä se, että varhaiset kirkkoisät eivät mainitse pyhien rukoilemista edes rukousta käsittelevässä tuotannossaan, ei sinällään todista käytäntöä vastaan. Voi olla, että teksti keskittyy tarkoituksella johonkin kysymykseen tai näkökulmaan laajempaa aihepiiriä koskien ja siksi jotain juttua ei mainita.

Kolmanneksi voi hyvin olla, että isät eivät maininneet pyhien rukoilemista, kun siihen oli tilaisuus, koska he halusivat korostaa pyhien rukoilemisen ja toisen harhaoppisten harjoittaman rukoilun välisiä eroja. On sinänsä esimerkiksi totta, että Irenaeuksen olisi ollut tavallaan luontevaa mainita gnostilaisten enkelten rukoilemista vastaan kristillinen enkelten rukoileminen. Voi kuitenkin olla, että Irenaeuksen mukaan kahdessa asiassa oli kyse niin eri asioista, ettei hän halunnut rinnastaa niitä. Irenaeuksen tekstistä käy ilmi, että gnostilaisten rukoukset olivat jonkinlaisia loitsuja enkeleille. (Ad. haer. II: 32, 5) Ei siksi olisi ollenkaan kummaa, ettei Irenaeus haluaisi assosioida oikeaa enkelten rukoilemista tuollaiseen toimintaa. Vertauskohtana voisi sanoa sen, että jotkut neitseestä syntymistä kannattavat tutkijat ovat spekuloineet, ettei Markuksen evankeliumi mainitse neitseestä syntymistä, jotta kuulijoiden mieleen eivät tulisi ajatukset roomalaisten ja kreikkalaisten mytologioiden jumalten syntymisestä ihmisestä.

Neljänneksi on huomioitava se, että kirkkoisät voivat hyvin painottaa sitä, että he rukoilevat vain Jumalaa, koska Jumala on lopulta kaikkien rukousten ”päätepiste”. Olipa kyse sitten yksittäisen kristityn rukouksesta tai siitä, että kristitty pyytää pyhää rukoilemaan Jumalaa puolestaan, kyseessä on lopulta aina Jumalan rukoileminen. Tähän soveltuu hyvin se, mitä sanoin muinoin kirjoituksessani ikonin ja epäjumalankuvan erosta. Siinä missä ikoni kohottaa katsojansa ikään kuin itsensä yli, epäjumalankuva sitoo kunnioittajansa katseen itseensä. Samoin pyhät ovat nöyriä välikappaleita, jotka välittävät kaiken saamansa rukouksen ja kunnioituksen Jumalalle, kun taas pahat enkelit pitävät ne itsellään. Voi hyvin olla, että varhaiskristillisessä rukousopetuksessa ei käsitelty pyhien rukoilemista, koska sen ajan pakanakäännynnäisille piti painottaa sitä, että on vain yksi Jumala, jota tulee palvoa. Todennäköisempänä pidän kuitenkin sitä, että Jumalan rukoilemisen ja pyhiltä esirukouksien pyytämisen ero oli intuitiivisesti niin selvä – kuten se on nykyortodokseillekin – ettei kirkkoisille tullut edes mieleen nostaa pyhiltä rukousten pyytämistä esille Jumalan/jumalten palvonnan kontekstissa.

Viidenneksi ja viimeiseksi. Kun varhaiskristilliset kirjoittajat kuvaavat varhaiskristillistä rukouskäytäntöä, he puhuvat monikossa. He kuvaavat sitä, mitä kristityt tekivät kollektiivisesti. Viime kirjoituksessa mainitsemani esimerkit juutalaisesta ja varhaiskristillisestä pyhien rukoilemisesta kuvaavat yksilöiden hartauden harjoitusta. Voi siksi hyvin olla, että niin juutalaiset kuin kristitytkin rukoilivat varhaisina vuosisatoina pyhiä yksityisessä hartauselämässään, mutta pyhien rukoilemisella ei ollut merkittävää roolia yhteisissä jumalanpalveluksissa. Kehitys olisi sitten vähitellen johtanut siihen, että pyhät saivat kristillisessä jumalanpalveluksessa merkittävämmän roolin. Ei olisi mitenkään outoa, että pyhien rukoilemisesta tulisi vahvemmin yhteisöllinen asia juuri 300- ja 400-lukujen aikana Rooman valtakunnan kristillistyessä. Silloin kokonaiset kaupungit saivat omia suojeluspyhiään. Tosin pitää sanoa sekin, että minusta nykypäivänäkään pyhien rukoilemisella ei ole kovin suurta roolia ortodoksisissa jumalanpalveluksissa. Jumalansynnyttäjälle on kyllä muutama veisu, ja vaihtuvissa teksteissä pyhiä rukoillaan. Mutta muuten jumalanpalvelusten rukous on suunnattu yksin Jumalalle. Pyhien rukoileminen näkyy ennen kaikkea siihen, että eräiden rukousjaksojen lopuksi vedotaan siihen, että Jumala ottaisi rukoukset vastaan pyhien esirukousten tähden. Juuri näin rukoiltiin muuten jo 300-luvun Jerusalemissa. Siitä todistaa Kyrillos Jerusalemilainen. (Katek. luen. 23:9)

Ortodoksina minulle ei ole mikään ongelma, että kirkon rukouskäytännöt kehittyvät. Kun on kyse pyhien rukoilemisesta, käytännöllä on historiallisten lähteiden valossa juuret jo Kristuksen aikaa edeltäneessä juutalaisuudessa. Niinpä kyse on vain siitä, että käytäntö ottaa vähitellen uudenlaisen muodon kristillisessä kontekstissa. Ortodoksina tietenkin luotan siihen, ettei kyse ollut kirkon uskon turmeltumisesta vaan Pyhän Hengen johdatuksesta. Tämän puolesta puhuu voimallisesti se, että pyhien rukoileminen on ollut osa kirkon rukouselämää satojen vuosien ajan. Ensi kerralla kenties valotan pyhien rukoilemisen raamatullista perustaa hieman uudenlaisesta näkökulmasta.

(Lisää varhaiskristillisiä todisteita pyhien rukoilemisesta löytyy täältä.)

Ortodoksisista omimista

Kristus nousi kuolleista!

Ortodoksisuudessa on monia tapoja, jotka voivat vaikuttaa pakanallisilta. Minulla on esimerkiksi kotialttari, jonka päällä palaa lampukka. Olen kuullut, että lampukan polttaminen kotialttarilla kotijumalien edessä oli yleinen käytäntö roomalaisissa kodeissa ennen Rooman valtakunnan kristillistymistä. Kotialttarillani on lisäksi rukousnauhani, jota ortodoksien on tapana käyttää Jeesuksen rukouksen rukoilemiseen. Hare Krishna -liikkeessä olevalla ystävälläni on puolestaan japahelmet, joita hän käyttää Hare Krishna -mantran lukemiseen. Hare Krishna -liike on nuori, mutta voi hyvin olla, että rukousnauhaa on käytetty pakanauskonnoissa jo ennen kuin se löysi paikkansa kristinuskossa. Nyt pääsiäisaikana kotialttarini yllä olevan ikonin päällä on virpomavitsa. En tiedä asiasta juuri mitään, mutta mietin palmusunnuntaina, onkohan virpomisperinteellä pakanalliset juuret, vaikka ortodokseilla on nykyään tapana kritisoida perinteen vastaiseksi sitä, että noidat virpovat. Vastaavia esimerkkejä ”pakanallisista tavoista” voisi luetella lukemattomia. Riittäköön nämä esimerkeiksi.

Netti on täynnä videoita, joissa väitetään, että pakanuus turmeli alkuperäisen kristinuskon. Yleensä turmelus liitetään pyhän Konstantinos Suuren ja valtiokirkollisuuden syntymän aikaan. Videoissa asetelma on se, että aluksi oli puhdas usko, joka oli pakanallisista käytännöistä ja ajattelutavoista vapaa, mutta sitten yhtäkkiä tilanne muuttui keisarillisella päätöksellä tehdä kristinuskosta ensin sallittu uskonto ja lopulta valtion uskonto. Olen jo aiemmin ottanut kantaa antiikin filosofioiden ja kristinuskon suhteeseen. Oikeastaan se, mitä sanoin antiikin filosofioihin liittyen, soveltuu myös pakanallisiin tapoihin: kristinusko ei omaksunut antiikin filosofioita tai pakanauskontojen tapoja kritiikittä vaan niistä otettiin mukaan se, minkä ymmärrettiin olevan yhteensopivaa kristinuskon kanssa. Havainnollistan tätä ”ortodoksista omimista” aiemmin mainitsemillani ortodoksisilla tavoilla.

Sanoin, että kotialttarillani palaa lampukka roomalaiseen tapaan. Suuri ero on kuitenkin siinä, ettei alttarillani ole kotijumalia, joiden edessä öljylampun liekki kohoaisi. Kotijumalat on korvattu ikoneilla, jotka eroavat jumalankuvista suuresti, koska ne eivät pyri kahlitsemaan itsensä sisälle kuvaamiansa kohteita vaan suuntaavat katsojansa kohti niissä kuvattua, ikään kuin kuvan itsensä yli. Rukousnauhaa voidaan kyllä käyttää pakanauskonnoissa, mutta suuri ero ortodoksisuuteen on se, että me emme toista rukousta kuin mantraa vaan pyrimme kokoamaan itsemme Kristuksen eteen pyytämään häneltä apua ja armoa. Rukousnauhan käytöstä tekee kristillisen Jeesuksen avuksi huutaminen ja henkilökohtainen suhde häneen. Ja vaikka Wikipedian mukaan pohjoismaissa on ollut yleisenä tapana se, että lapset ovat piiskanneet vanhempansa vihdoilla, ortodoksisessa kirkossa virpomavitsat pyhitetään kirkossa rukouksin ja niillä siunataan virvottavat. Näin tämäkin tapa on saanut leimallisen kirkollisen ja kristillisen sisällön.

Protestanttisuutta on tietysti monenlaista, mutta yleistäen voisi kuitenkin sanoa, että protestanttisuudessa on ollut usein taipumuksena karsia rajusti pakanallista tapaperintöä ja siten pyrkiä varjelemaan usko puhtaana vierailta vaikutteilta. Ortodoksisuudessa on sen sijaan koettu, että pakanoilla on monenlaisia hyödyllisiä käytäntöjä, jotka ilmentävät oikeaa luonnollista uskonnollisuutta. Nämä tavat voidaan aivan hyvin omaksua karsimalla pois se, mikä niissä on vinossa, ja korvaamalla leimallisen pakanalliset piirteet kristillisellä sisällöllä. Näin toimitaan apostoli Paavalin antamassa hengessä:

Sillä kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä mikään ole hyljättävää, kun se kiitoksella vastaanotetaan; sillä se pyhitetään Jumalan sanalla ja rukouksella.

1 Tim. 4:4–5