Avainsana: Jerusalem 1672

Miten määritellä ekumeeninen kirkolliskokous?

Yksi klassinen roomalaiskatolinen argumentti ortodoksisuutta vastaan on se, ettemme kykene määrittelemään, mikä tekee kirkolliskokouksesta ekumeenisen. Sitten luetellaan joitain kirkolliskokouksia, kuten vuoden 449 Efeson ryövärisynodi, joiden oli tarkoitus olla ekumeenisia kirkolliskokouksia, mutta jotka eivät sitä kuitenkaan olleet. Joskus ortodoksit vastaavat haasteeseen väittämällä, että ekumeenisen kirkolliskokouksen määrittää yksinkertaisesti se, että tietty kokous on saanut kirkon ymmärryksessä ekumeenisen kirkolliskokouksen aseman vuosisatojen varrella. Tämä väite ei kuitenkaan kestä päivänvaloa, se on vasta 1800-luvulla syntynyt. Kannattaa tsekata tämä kirjoitus, jos aihe kiinnostaa.

Ekumeeninen kirkolliskokous on oikeastaan helposti määriteltävissä. Nikean II kirkolliskokous näet linjasi, että synodista tekee ekumeenisen se, että se on kaiken viiden patriarkaatin ja niiden synodien ratifioima ja että kokouksen päätökset ovat levitetty koko maailmaan (vrt. Apt. 15:22–30). Koska viiden patriarkaatin systeemi ei ole apostolista perua, voidaan tietysti kysyä, kuinka mielekäs määritelmä on. Tällä ei ole kauheasti väliä periaatteellisesti, jos ekumeenisia kirkolliskokouksia pidetään erehtymättöminä. Niinpä myös tuota määritelmää. Mutta minusta määritelmä on toimiva, kun huomioidaan, mistä se nousee. Ajatus on nähdäkseni se, että koko kirkko on edustettuna viiden patriarkaatin kautta. Koko kirkkoa näet pidettiin erehtymättömänä, vaikka ajateltiinkin, että yksittäiset paikalliskirkot voivat mennä harhaan. Nikean II:n ekumeenisen kokouksen määritelmä tarkoittaa käytännössä sitä, että kun koko kirkko allekirjoittaa jonkin kokouksen opetuksen, silloin tuo kokous on ekumeeninen. Hallintosysteemi voisi olla periaatteessa muunkinlainen, olennaista on se, että koko kirkko on edustettuna. Jos esim. ortodoksinen kirkko tänä päivänä pitäisi ekumeenisen kirkolliskokouksen, viisi patriarkaattia (tai neljä) eivät riittäisi, koska nykyään on enemmän itsenäisiä paikalliskirkkoja kuin vuonna 787. Niidenkin tulisi ratifioida kokouksen opetus, jotta se olisi ekumeenisesti arvovaltaista.

Joskus on muuten sellainen harhaluulo, ettei ortodoksinen kirkko kykenisi enää järjestämään koko kirkkoa sitovia kokouksia. Tämä on kuitenkin virheellinen uskomus. Ortodoksisessa kirkossa on lukuisia kokouksia, jotka ovat yleisortodoksisesti hyväksyttyjä ja siten koko kirkkoa velvoittavia. Näistä mainittakoon esimerkiksi 1300-luvun puolivälin kokoukset, jotka vahvistivat pyhän Gregorios Palamaksen opetuksen Jumalan olemuksesta ja energioista sekä vuoden 1672 Jerusalemin synodi, joka kokoontui protestanttisuuden torjumiseksi. On sinänsä hyvä kysymys, miksi näitä kokouksia ei sanota ekumeenisiksi, jos koko kirkko on ne hyväksynyt. Ehkäpä syynä on se, että Rooma ei ole ollut mukana päätösten hyväksymisessä, joten Nikea II:n määritelmä ei kirjaimellisesti toteudu, vaikka Rooman ei katsota enää kuuluvan kirkkoon. Toisaalta syy voi olla sekin, ainakin myöhäisempien kokousten kohdalla, ettei keisari ole kutsunut niitä. Siinä mielessä ne eroavat myös ensimmäisen vuosituhannen kokouksista. (En tosin tiedä, kutsuiko keisari 1300-luvun kokoukset.)

Jos kiinnostaa lukea enemmän ekumeenisen kirkolliskokouksen määrittelemisestä, kannattaa lukea nämä kaksi kirjoitusta (tämä ja tämä), joista käy ilmi, että kirkon konsensus on ollut ratkaiseva ekumeenisuuden kriteeri. Ortodoksit ovat pitäytyneet johdonmukaisesti tähän varhaiskristilliseen ymmärrykseen.

Unohdettu perisyntioppi, kasteen välttämättömyys ja isän odotus

Vajaat pari viikkoa sitten oli yksi elämäni suurimmista päivistä, kun tyttäreni kastettiin. Olin jo läpi raskausajan odottanut, että hänet kastettaisiin, mutta asia kävi yhä tärkeämmäksi minulle, kun luin Dositheoksen uskontunnustuksen. Jerusalemin synodi laati kyseisen tunnustuksen vuonna 1672 vastineeksi protestanttisille opeille, ja se on yleisortodoksisesti hyväksytty. Yleisortodoksinen hyväksyntä tarkoittaa ymmärtääkseni sitä, että tunnustus edustaa virallista ortodoksista opetusta. Tähän viittaa myös se, että Kreetan pyhä ja suuri synodi linjasi vuonna 2016, että Jerusalemin synodin opetus on ortodokseja sitovaa.

Nykyään kuulee ortodoksien usein sanovan, ettei meillä ole perisyntioppia. Kun näin todetaan, tarkoitetaan varmaankin yleensä sitä, ettemme usko kaikkien Aadamin lasten olevan henkilökohtaisesti syyllisiä esi-isämme syntiin. Tai sitten torjutaan protestanttistyyppinen ajatus siitä, että Aadam synti luettaisiin meille. Minusta perisyntiopin torjumisesta puhuminen on kuitenkin harhaanjohtavaa, koska muun muassa Dositheoksen uskontunnustus opettaa ihan selkeästi perisyntiä. Se ei sano ainoastaan, että Aadamin synnin seurauksena meistä on tullut kuolevaisia, mikä on yleinen painotus nykyortodoksisuudessa. Sen mukaan syntiinlankeemuksen myötä koko ihmiskunta on iankaikkisen rangaistuksen alainen, ja tämän tähden lapsetkin tulee kastaa. Kaste tuo vapautuksen Aadamin tuomasta rangaistuksesta. Dositheoksen uskontunnustuksessa lausutaan näin:

Uskomme, että pyhä kaste, jonka Herramme asetti ja joka toimitetaan pyhän kolminaisuuden nimeen, on mitä välttämättömin. Sillä ilman sitä ei kukaan voi pelastua kuten Herra sanoo: ”Joka ei ole syntynyt vedestä ja Hengestä, ei voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan.” (Joh. 3:5) Tämän takia on välttämätöntä kastaa myös imeväisiä, koskapa he ovat myös perisynnin alaisia eivätkä voi saada sitä anteeksi ilman kastetta. Herra osoitti, ettei tämä koske vain joitain, kun hän sanoi yksinkertaisesti ja yleisesti: “Joka ei ole syntynyt”, mikä on sama kun sanoisi, että kaikki, jotka menevät taivasten valtakuntaan Kristus-pelastajan ylösnousemuksen jälkeen, täytyy uudestisynnyttää. Ja sikäli kun imeväiset ovat ihmisiä ja sellaisina pelastuksen tarpeessa, he tarvitsevat sikäli myös kastetta. Ja ne, jotka eivät ole uudestisyntyneet sen vuoksi, etteivät ole vastaanottaneet anteeksiantamusta peritystä synnistä, he ovat välttämättä iankaikkisen rangaistuksen alaisia ja eivät voi siten pelastua ilman kastetta. Lisäksi imeväiset pelastuvat niin kuin on sanottu Matteuksen evankeliumissa (Matt. 19:12); mutta joka ei ole kastettu, ei ole pelastunut. Tästä johtuen imeväiset on välttämätöntä kastaa.

Dositheoksen uskontunnustus, 16. sääntö

Minusta on tärkeää ymmärtää se, ettei iankaikkinen rangaistus tarkoita välttämättä helvetin iankaikkisia kärsimyksiä. Ortodoksisesta perinteestä löytyy näet viitteitä siihen, että kastamattomat lapset päätyisivät limbon kaltaiseen tilaan, koskapa he eivät ole ansainneet henkilökohtaisilla rikkomuksillaan helvettiä, mutta eivät ole myöskään päässeet osallisiksi Jumalan valtakunnasta kasteessa. Kuulemma Dositheoksen tunnustuksen kirjoittamisen aikaan olisi nimenomaisesti ollut yleistä ajatella, että kastamattomia imeväisiä koskenut rangaistus olisi ollut limbo, mutten ole tästä väitteestä aivan varma. (Tänne on muuten koottu yksittäisiä lausahduksia kirkon historiasta, jotka liittyvät limboon.)

Rehellisesti sanoen minulle ajatus ikuisesta limbosta on aika hankala. Henkilökohtaisesti uskon, että kirkko voi rukouksillaan auttaa kastamattomatkin lapset taivasten valtakuntaan. Ortodoksina voin lohduttautua kirkon esirukousten voimaan luottamalla. Mutta Dositheoksen uskontunnustuksen melko tuju opetus teki minulle kyllä tyttäreni kasteesta suuren odotuksen aiheen ja olen kiitollinen Jumalalle siitä, että hän sai anteeksi esivanhemmiltaan perimänsä synnin ja syntyi uudesti vedestä ja Hengestä Jumalan valtakunnan perilliseksi.