Avainsana: asketismi

Isä Seraphim Rosen puhuttelevuus

Olen viime aikoina puhunut täällä ortodoksisten kilvoittelijoiden suuresta asketismista ja inspiroivasta esikuvallisuudesta. En ole kuitenkaan antanut yhtään konkreettista esimerkkiä. Olen äskettäin kirjoittanut artikkelia yhdestä modernista kilvoittelijasta. Siksi ajattelin tänään kertoa lyhyesti hänestä, pappismunkki Seraphim Rosesta. Hän ei asketismissaan ole suinkaan kovimmasta päästä. Minusta hän on kuitenkin puhuttelevuudessaan ihan omaa luokkaansa.

Jos joku on kuullut Seraphim Rosesta jotain entuudestaan, se liittyy todennäköisesti hänen opetukseensa tulliporteista, kuuden päivän luomisesta, ekumenian vastustamisesta tai lopunajoista. Siksi on ehkä sanottava heti alkuun, etten suinkaan ole hänen kirjallisen tuotantonsa suuri ystävä. Rose kuului Venäjän ulkomaalaiskirkkoon (ROCOR), jonka fani en ole – varsinkaan kun kyse on Rosen ajan ROCORista. Minua Rose inspiroi ja sykähdyttää ennen kaikkea ehdottomana kilvoittelijana.

Rose eli lyhyen elämän vuodesta 1934 vuoteen 1982. Hän kuoli yllättäen jonkinlaisen suolistossaan tapahtuneen kuolion seurauksena. Hän ehti olla ortodoksina noin 20 vuotta, munkkina 10 vuotta ja pappismunkkina viisi vuotta. Lähes koko ortodoksina olonsa ajan hän myi ja julkaisi kilvoittelijatoverinsa Hermannin (/Glebin) kanssa ortodoksista opetusmateriaalia, ennen kaikkea Orthodox Word -lehteä.

Rose syntyi keskiluokkaiseen ei-ortodoksiseen perheeseen. Parikymppisenä hän omaksui perennialistisen ymmärryksen uskontojen suhteesta. Niinpä hän näki kaikki perinteiset uskonnot teinä saman vuoren huipulle. Häntä viehätti etenkin taolaisuus. Hän paloi halusta löytää Totuus. Käännekohdaksi Roselle muodostui hänen silloisen poikaystävänsä ehdotus vierailla ortodoksisessa palveluksessa 50-luvun lopulla. Hän koki sydämessään tulleensa kotiin. Hän jatkoi palveluksissa käymistä ja vähitellen kasvoi sisälle uuteen uskoon. Hän jätti perennialismin taakseen, samoin kuin poikaystävänsä, ja omaksui jyrkän näkemyksen siitä, että ortodoksisuus on ainoa oikea uskonto. Hänen omalle hengelliselle kasvulleen San Franciscoon saapunut pyhä Johannes oli luovuttamattoman tärkeä. Pyhän Johanneksen siunaus työlle ja esirukoukset kantoivat hänen ja Hermannin kilvoittelua, joka alkoi Platinan ”erämaassa” 60-luvun lopulla. Tärkeitä olivat myös Optinan luostariperinne, johon hänellä oli elävä yhteys Venäjän ulkomaakirkon piispojen kautta, sekä Valamo ja etenkin pyhittäjä Herman Alaskalainen.

Rosessa on valtavan puhuttelevaa se, että hän on ikään kuin yksi meistä, aikamme lapsi. Totuuden janoa tukahduttaakseen hän vielä 50-luvun puolivälissä joi liikaa ja nautti hyvästä ruoasta ja muista aistillisista iloista. Mutta kaikki jäi, kun hän löysi Kristuksen.

Kuten sanoin, Rose ei ollut askeettisuudessaan äärimmäinen. Hän ei elänyt pelkällä leivällä. Hän söi useamman kerran päivässä. Hän nukkui kohtuullisesti ja vieläpä sängyssä – joka tosin koostui parista laudasta ja huovasta. Rosen luopumus oli kuitenkin suuri. Hän vaihtoi maailman ilot pariin hökkeröön kukkulalla, joka vilisi kalkkarokäärmeitä. Ei ollut vedenlähdettä, vaan kaikki vesi piti kantaa paikalle. Ei ollut peseytymismahdollisuuksia, ei sähköä, ei juuri lämmitystä, vaikka talvet olivat lumisia. Julkaisutoimintakin oli tavattoman raskasta ja työlästä, kun se tapahtui Gutenbergin metodein. Mutta kaikkea tätä Rose halusi. Hän luopui määrätietoisesti siitä, mitä hänellä oli, koska hän ajatteli, että Jumala opitaan tuntemaan vain luopumisen ja kärsimisen kautta. Mitä vähemmän on kiintynyt maailmaan, sitä suuremmin voi rakastaa Jumalaa.

Rose on ravisteleva. Kaikki ulkonainen luopumus ilmentää vain sisäistä paloa tuntea Kristusta. Näin radikaalisti vielä nykyäänkin joku voi uhrautua, jotta sydämessä ei olisi Kristuksen lisäksi toista rakkautta. Minulla – kuten ei varmaan monella muullakaan blogin lukijalla – ole mahdollista valita Rosen elämäntapaa kirjaimellisesti. Maailma sitoo. Mutta Rosen esimerkki saa kysymään: miten minä voisin edes pienessä määrin ilmentää omassa elämässäni sitä ehdotonta Kristuksen seuraamisen paloa, joka ajoi häntä eteenpäin?

Tässä vielä pari Rosen elämäkerran kirjoittajan, Platinan luostarin nykyisen igumenin, haastattelua: osa 1 ja osa 2. Elämäkerta on muuten parasta, mitä Rosesta voi lukea, jos sellaiselle tuulelle sattuu.

Ortodoksinen asketismi vs. lokeroitu elämä

Minulle yksi ortodoksisuuden suurimpia aarteita on sen askeettinen perinne. Ortodoksisuuden askeettisuus oli minulle ravistelevaa, kun reilu seitsemän vuotta sitten aloin käydä kirkossa. Se perustavasti kyseenalaisti tapani suhtautua elämään. Ennen elämäni oli ollut vahvasti lokeroitua. Isossa kuvassa oli kaksi lokeroa: Jumalasuhde, jota leimasi vastaanottava passiivisuus, ja suhde maailmaan, jota ainakin ihanteellisesti väritti rakkaus lähimmäiseen sekä luomakunnasta nauttiminen. Ortodoksinen asketismi pisti nämä lokerot ainakin periaatteellisesi päreiksi, vaikka toki syntisyyteni takia elämässäni on erinäisiä lokeroita.

Minä ajattelen niin, että protestanttinen pelastusoppi välttämättä lokeroi elämän. Tämä nousee ihan siitä, että jumalasuhde on siinä luonteeltaan niin perusteellisesti erilainen kuin muut suhteet. Se muodostaa oman kategoriansa. Ja täten se ikään kuin erkaantuu muusta elämästä. Kun muuten meidän ihmisten elämä on vuorovaikutuksellista antamista ja saamista, luterilainen perinne väittää, että jumalasuhde ei noudata tällaista dynamiikkaa. Näin elämä jakautuu ainakin kahteen osaan.

Tämä lokerointi piirtyy ehkä parhaiten esille, jos nostan vastaesimerkiksi äärimmäisen ortodoksisen askeetin. Kyseessä on tietenkin poikkeus, mutta periaatteet ovat tärkeitä. Ortodoksisesta perinteestä löytyy kilvoittelijoita, jotka ovat päässeet sellaiseen Jumalan läheisyyteen, että he ovat eläneet vain ehtoollisella ja sen lisäksi kenties pienellä määrällä kirkkoleipää. Tämähän on tietysti tosi raju juttu. Kilvoittelija saa ravintonsa ikään kuin suoraan Jumalasta. Jumala kaiken elämän lähteenä voi pitää pyhittynyttä ihmistä hengissä ilman maallista ravintoa välineenään. (Pyhän Paisioksen ajatuksen mukaan vitamiinit saadaan rukouksesta.) Tämä ei ole mitään menestysteologiaa, koska ajatuksena ei ole se, että kaikki ”tosiuskovat” pääsisivät tuollaiseen poikkeukselliseen tilaan. Ääriesimerkki on kuitenkin periaatteellisesti tärkeä, koska se osoittaa, etteivät lokerot ole niin fiksattuja kuin voisi luulla.

Luterilaisuudessa kokemukseni mukaan lokerointi linkittyy kolmeen uskonkappaleeseen, etenkin ensimmäisen (luominen) ja kahden muun (lunastus, pyhitys) suhteeseen. Askeettisten esimerkkien edessä on tapana painottaa luomakunnan hyvyyttä, ensimmäistä uskonkappaletta. Esimerkiksi voidaan mutkattomasti opettaa sitä, miten ruoka tai vaikkapa sukupuoliyhteys ovat Jumalan hyviä lahjoja, joista saa kiitoksella nauttia. Jos korostetaan askeettisuutta, ajatellaan, että luomisen lahjojen hyvyys jotenkin kyseenalaistuisi. Niinpä asetelmaksi muodostaa se, että on Jumala, joka liittyy tiettyihin hengellisiin juttuihin, sekä muut elämän ilot, jotka kyllä tunnustetaan Jumalan lahjoiksi, mutta jotka nähdään kuitenkin varsinaisesta hengellisestä elämästä erillisenä kokonaisuutena.

Asketismissa kyse ei ole luodun hyvyyden kiistämisestä. Lähtökohtana on nimenomaan se, että luovutaan jostain hyvästä ja sallitusta, jotta saataisiin tilalle parempaa. Vähennetään esimerkiksi syömistä, jotta Jumala voisi ravita. Tingitään unesta, jotta Jumala antaisi levon. Vältetään aistillista nautintoa, jotta voitaisiin kokea hengellistä tyydytystä. Tällaisesta perspektiivistä kaikesta voi tulla jumalasuhteeseen liittyvää. Kilvoituksen keskiössä on se, miten voitaisiin kohota Jumalan lahjoista lahjojen Antajan luo. Kirkkoisä Augustinus kiteyttää tämän mainiosti kuuluisassa parkaisussaan: ”Jumala, sinä olet luonut meidät itsellesi, ja levoton on sydämemme, kunnes se löytää levon sinussa.” Ei lepoa luoduissa lahjoissa. Ei lepoa oppilauselmissa. Lepo ainoastaan Jumalassa.

Lopuksi on rehellisyyden nimissä toki sanottava, että ortodoksinen elämäkin on usein aika maailmallista, joten ei tässä voi ihan katteettoman triumfalistiseksi ruveta. Näen kuitenkin isona juttuna sen, että ortodoksisuudessa edes on askeettiset ihanteet, koska silloin ei ole ainakaan illuusiota siitä, ettei elämää voisi elää radikaalisti jumalakeskeisemmin. Kilvoittelijat haastavat siihen, ettei olisi kahta lokeroa. Että koko elämä olisi jumalakeskeistä. Että se ei koostuisi Jumalasta ja hyvästä ruoasta, Jumalasta ja ihmissuhteista, Jumalasta ja työurasta. Vaan että olisi vain Jumala ja hänessä kaikki muu. Kilvoittelijoiden esikuva auttaa ymmärtämään konkreettisesti sitä, kuinka kaukana olen Jumalasta. Toivottavasti se myös ravistelisi hereille ja innostaisi seuraamaan heidän esimerkkiään.