Meille länsimaisille ihmisille on tainnut valistuksen perintönä periytyä ajatus siitä, että järki on totuuden löytämisessä parhaimpia apuja. Toki tällaista järkikäsitystä myös haastetaan, mutta se elää silti vahvana kulttuurisessa kontekstissamme.
Järki on sikäli kätevä apuri, että se vaikuttaa olevan jotenkin objektiivisempi kuin tunne. Voin esittää järkiargumentteja, ja niihin (ainakin usein) pääsee käsiksi ihminen kuin ihminenkin. Jos sen sijaan puhun siitä, miksi jokin tuntuu minusta oikealta, tämä ei ole ollenkaan niin vakuuttavaa. Jos toinen ei tunne samaa kuin minä, silloin minun tunteideni painoarvo ei ole kovinkaan suuri.
Jos järki hahmotetaankin ikään kuin neutraalina työkaluna, tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että järjellinen päättely johtaisi aina totuuteen tai edes samaan lopputulokseen. Järki ei meinaan ole koskaan muusta sielusta irrallaan. Järjenkäyttö on aina riippuvaista tekijöistä, jotka eivät perustu järkeen. Sanotaan, vaikka että materialistisen maailmankuvan omaava ihminen järkeilee todellisuuden luonteesta koherentin oloisesti. Vaikka argumentaatio olisi timanttista, tietynlainen maailmakuva asettaisi tuolloinkin järkeilylle rajat. Maailmankuva vaikuttaakin aina siihen, mikä tuntuu ”järkevältä” ja ohjaa järjenkäyttöä (päättelyn mielessä). Toki on muitakin tekijöitä. Olennaista on joka tapauksessa se, että on jonkinlainen ”esijärjellinen taso”, johon järki on sidoksissa.
Järjen sidoksisuus muihin seikkoihin tekee ymmärrettäväksi sitä, miksi järkevätkin ihmiset voivat ajatella hyvin eri tavoin erinäisistä asioista. Järjenkäytön lähtökohdat ovat erilaiset, siksi lopputuloksetkin poikkeavat. Järjen epäneutraalius herättää ehkä kysymyksen: onko meillä mitään mahdollisuutta löytää totuus, jos näennäisesti objektiivinen järkikään ei ole niin neutraali arvioija kuin voisi luulla?
Tällä blogilla välillä vilahtanut Maksimos Tunnustaja on mielenkiintoinen teologi mainitsemani ongelmakentän kannalta. Hänellä selkeä näkemys siitä, että sielun alimmista osista nousevilla himoilla on vääristäviä vaikutuksia sielumme toimintaan. Vain sielunsa puhdistanut pystyy näkemään todellisuuden oikein – näkemään sen kauttaaltaan Jumalassa. Tällaisen ihmisen järki voi toimia luotettavasti, koska sen käyttöä eivät vinouta mitkään tiedostamattomat tekijät. Puhdas sielu on eheästi kontaktissa todellisuuteen ja siksi järkeileekin pätevästi.
Ortodoksisuudessa pyhätkin ovat erehtyväisiä, koska kukaan ei ole täysin puhdas. Eikä kaikki mahdollinen tieto ole saatavilla, ellei Jumala sitä ilmoita. Pyhät eivät ole oraakkeleja. Edellä sanomani perusteella on kuitenkin selvää, että pyhien sanoilla tulisi olla painoarvoa. Koska he ovat antautuneet sielunsa puhdistamiseen, he pystyvät näkemään tarkemmin kuin tavalliset pulliaiset, jotka ovat himojensa vankeja. Usein pyhille Jumala voi puhua suoraankin, mutta jos mietitään järjenkäyttöä, senkin luulisi pelaavan hyvin, kun ei ole himoja vinouttamassa järjen toimintaa. Mikäs siis parempaa kuin lukea pyhiä, jotta oppisi tervejärkisyyttä!
Vanhana apologetiikan harrastajana olen alkanut tulla siihen tulokseen, että apologetiikka on pitkälti turhaa. Useinhan ajatuksena apologetiikassa on se, että järkiargumentit vakuuttaisivat vastapuolen omalle puolelle. Näin kuitenkin ymmärrettävästi harvoin käy (ks. yllä oleva teksti). Ehkäpä siksi iäistä apologeettista veivausta suositeltavampaa olisi keskittyä sielun puhdistamiseen. Voisi olla mullistavaa. Ehkä sitä kautta jotkin järjelliset ongelmatkin voisivat selvitä. Apologetiikan tehtäväksi jäisi tällöin vain uskon puolustaminen, ennen kaikkea niille, jotka näkevät samoin kuin minä.
Palasia 