Olen jo tovin aikonut kirjoittaa tämän päivän aiheesta. En ole kuitenkaan tiennyt, kuinka sen tekisin. Vaikea pukea sanoiksi sitä, mikä on mielessä. Aihe koskee piiloylpeyttä, jonka näen olevan tosi syvässä suomalaisessa mentaliteetissa. Ja uskon, että se nousee vahvasti tietynlaisesta suhteesta sääntöihin ja velvollisuuksiin.
Ajatukseni on suunnilleen se, että velvollisuuksien painottamiseen liittyy ihmisillä vakaumus, että velvollisuuksien mukaan tulee toimia. Usein suomalaiset paheksuvat sitä, jos säännöistä joustetaan. Se on moraalisesti arveluttavaa. Sen lisäksi mentaliteetti on sellainen, että jos yksi saa tehdä jonkin jutun, mitä muut eivät periaatteessa saa tehdä, koko homma hajoaa käsiin. Säännöt ovat ehdottomia. Poikkeuksien tekeminen ei ole oikeudenmukaista.
Velvollisuuskeskeisyyteen on sisäänrakennettuna näkemys, että velvollisuuksien mukaan ei ainoastaan pidä toimia, vaan niiden mukaan voi myös toimia. Tässä näen keskeisen ylpeyden lähteen. Jos ihmisen sisäistä maailmaa dominoivat velvollisuudet, silloin siellä on myös aimo annos itseluottamusta – uskoa siihen, että ihmisen pitäisi pystyä toimimaan jollain tavoin. Heti perään pitää varmaankin todeta, että toki velvollisuuskeskeisyydenkin keskellä ihmiset yleensä ymmärtävät sen, etteivät aina ihmiset pysty toimimaan oikein. Ja luterilainen velvollisuuskeskeinen pelastusoppikin julistaa ihmisen täyttä turmeltuneisuutta velvollisuuksien edessä. Mutta väittäisin silti, että syvemmällä tasolla velvollisuuskeskeisyys ruokkii mentaliteettia, jossa pitäisi omin voimin pystyä johonkin. Ihminen hahmottuu autonomisena yksilönä, jolla on tietyt velvollisuudet toteutettavana.
Velvollisuuskeskeisyydellä on vaikutuksensa myös suhteessa toisiin ihmisiin. Jos ajattelua värittävät abstraktit periaatteet, joiden mukaan tulee aina ja kaikkialla toimia, lähimmäisen tuomitsemisesta tulee helppoa. On näet (näennäisesti) helppo arvioida, toimiiko joku oikein vai ei. Minulla voi olla syvä usko siihen, että tiedän oikeasti, mikä olisi jollekin toisella parasta mahdollista toimintaa. Sama homma toki soveltuu yhteisölliselle tasollekin: Suomi on ylivertainen maa, koska täällä ihmisoikeudet toteutuvat parhaiten maailmassa, jne. Maita voidaan arvottaa sen mukaan, miten ne pärjäävät tiettyjen periaatteiden valossa. Sitten saa kokea omahyväistä ylemmyyttä siitä, että täällä ollaan niin paljon eettisesti sofistikoituneempia kuin jossain muualla.
Ortodoksina minulla on ollut paljon kasvamista toisenlaiseen mielenmaisemaan. Siinä säännöt ovat vain välineitä. Poikkeuksia tehdään. Jokaisen ihmisen tarina on ainutlaatuinen, joten ketään ei voida kylmästi tuomita ulkoapäin joidenkin abstraktien periaatteiden valossa (vaikka toki yleisiä suuntaviivoja onkin). Ihminen on Jumalan kunnian kuva, mutta langenneena heikko. Luotuna ihmiseltä ei oleteta täydellisyyttä. Jumala ei vaadi ankarasti mahdottomia, pyrkimys hyvään on keskeistä. Mentaliteetti on lempeä, lankeamista kohtaan ymmärtävä, ei moralisoiva. Vaikka pelastusoppi on synergistinen – eli Jumalan ja ihmisen yhteistyötä korostava – syvätasolla riippuvuus Jumalasta ymmärretään. Ihmisen koko olemassaolo on joka hetki täysin Jumalasta kiinni. Maalliset teotkaan eivät ole ihmiselle mahdollisia ilman Jumalaa. Elämässä painottuu rukous, koska rukouksen puute on syvintä itseluottamusta.
Nöyryyttä ei ole omassa surkeudessa vellominen – siinä, että olisi (Jumalan lain, oikeudenmukaisuuden, kohtuuden, velvollisuuksien [jne.] mukaan) pitänyt pystyä parempaan. Minua on puhutellut paljon Tito Collianderin Kristityn tiestä löytyvä katkelma. Siinä sanotaan jotenkin niin, että ylpeä, joka on langennut, harmittelee lankeamistaan, nuhtelee itseään ja päättää, ettei enää ikinä tee samaa. Nöyrä on sen sijaan kiitollisen hämmästynyt ja ylistää Jumalaa kolme kertaa siitä, ettei langennut syvemmin.
Palasia 