Puhuin vähän aikaa sitten siitä, miten suhteeni järkeen on käynyt varauksellisemmaksi ortodoksina elämisen myötä. Alkuaikojen järjen positiivista merkitystä korostavat kirjoitukseni ovat ymmärrettävissä, kun huomioi, että olin juuri irtautunut tunnustuksellisesta luterilaisuudesta. Vähän sama juttu koskee sitä, mitä kirjoitin tunteista neljännessä palasessani. Aikamoista hehkutusta! Mutta ymmärrettävää, jos tajuaa, että tunnustuksellisessa luterilaisuudessa tunteisiin suhtauduttiin vähitellen. Tästä taas usein käytännöllisenä seurauksena oli se, että tunteita ei käsitelty, mikä ei ollut mitenkään sielunhoidollisesti kestävää.
Nykyään olen vieläkin sitä mieltä, että omista tunteista kannattaa olla tietoinen. Ne auttavat pitämään kartalla siitä, miten sielu voi. Omia tunteita ei kuitenkaan tule ottaa minkään sortin totuuden mittareiksi. Ortodoksisen askeettisen teologian lähtökohtana on näet se, että meidän sielumme on epäjärjestyksessä. Meidän halumme, kaipauksemme ja tunteemme ovat kohdistuneet luotuun Luojan sijaan. Voimme esimerkiksi suuttua, jos joku riistää meiltä jonkin aistillisen nautinnon lähteen, johon olemme himollisesti kiintyneitä. Jos meillä käy näin, tiedämme, ettei sielumme ole terve. Siinä tunnereaktion hyöty.
Nykyään sanoisin varmaan niin, että tunteet sinällään ovat sangen neutraali ilmiö. Ne ovat vain sielun liikettä. Olennaista on se, miten tunteemme ovat suuntautuneet: mistä koen kiitollisuutta, mistä suutun, mistä nautin, ja niin edelleen. Me voimme tuntea oikein vain silloin, kun puhdistamme tunteemme eli suuntaamme ne oikein. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että tunteemme kietoutuvat Jumalan ympärille: vastoinkäymisissä säilytämme sisäisen rauhan luottaen Jumalan kaitselmukseen, vihastumme silloin, kun himot yrittävät erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, koemme Jumalan rakkauden motivoimina sääliä niitä kohtaan, jotka kärsivät ja niin edelleen.
On siis hyvä olla tietoinen tunteistaan. Sitä parempi on kilvoittelun kautta ruokkia Jumalan mielen mukaista tuntemista.
Palasia 