Kuukausi: joulukuu 2024

Viides ekumeeninen kirkolliskokous, konsiliarismin voitto

Keskityn tällä blogilla tarkoituksella ortodoksisuuteen ja luterilaisuuteen, koska minulla on niistä enemmän asiantuntemusta. Haluan kuitenkin tänään jakaa lyhyesti todella mielenkiintoisen pointin: viides ekumeeninen kirkolliskokous poisti diptyykeistä (= yhteys poikki) silloisen paavi Vigiliuksen harhaoppisuussyytteiden perusteella ja toimi silti ekumeenisena kirkolliskokouksena oman ymmärryksensä mukaan.

Tämä Vigilius-tapaus vaikuttaa aikamoiselta pommilta. Se osoittaa, että tuon ajan kirkko näki voivansa tuomita paavin harhaoppiseksi ja kävellä muutenkin tämän auktoriteetin yli. Ja lopulta kaikki hyväksyivät tämän, koska Roomakin asettui kokouksen taakse. Aivan huikea ristiriita Vatikaanin I kirkolliskokouksen paaviuskäsityksen kanssa! Roomalaiskatoliset apologeetit pyrkivät toki kyseenalaistamaan Vigilius-tapauksen merkityksen. He vetoavat esimerkiksi siihen, että viides ekumeeninen kirkolliskokous toimi täysin keisarin pillin mukaan. Ja sen ympärille kietoutuu kaikenlaista hämärää moraalittomuutta. Voi hyvin olla, että väitteet pitävät paikkansa. Mutta ne eivät poista sitä tosi asiaa, että kaikille Konstantinopoli II on viides ekumeeninen kirkolliskokous.

Totta on, että tuolloin ja myöhemminkin ”jakamattoman kirkon aikana” paavista puhuttiin hyvin korkeaa kieltä käyttäen. Hän oli koko maailman arkkipiispa, koko kristikunnan pää, Pietarin seuraajana kirkon kallio; Rooman istuin oli aina pysynyt harhoista vapaana ja tulisi tekemään niin maailman loppuun asti. Paavilla oli myös tiettyjä koko kirkkoa koskevia erityisoikeuksia. Samalla kuitenkin kirkko toimi käytännössä synodaalisesti ja tuomitsi tarvittaessa myös paaveja. Vigiliusta kuuluisampi esimerkki on paavi Honorius, jonka kuudes ekumeeninen kirkolliskokous (681) tuomitsi monotelitismistä. Viides ekumeeninen kirkolliskokous ilmentää mielestäni kuitenkin vielä paremmin sitä, miten kirkko näki tarvittaessa voivansa toimia jopa ilman Rooman piispaakin. Kun näet paavi Honorius tuomittiin, hän oli kuollut jo vuosikymmeniä aiemmin, ja Rooma oli edustettuna kuudennessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa paavin lähettiläiden kautta.

Kun luetaan ensimmäisen vuosituhannen dokumentteja, on hyvä ymmärtää, että kirjallinen kulttuuri on hyvin toisenlainen. Retoriset överit olivat arkea. Kannattaa kiinnittää sanoja enemmän huomiota tekoihin. Näin näköjään nykyiset roomalaiskatoliset ekumeenikotkin tekevät, kun myöntävät, ettei idässä uskottu Vatikaani I kirkolliskokouksen mukaiseen paaviuteen ensimmäisellä vuosituhannella.

Jeesus kirottiin meidän edestämme (Gal. 3:13)

Minulle tuli vieläkin mieleen yksi teksti, jota voidaan lainata luetun vanhurskauden tueksi. Teksti ei suoranaisesti puhu siitä, että meidän syntimme luetaan Kristukselle ja Kristuksen vanhurskaus meille – tällaista kohtaahan ei ole olemassa – mutta se puhuu siitä, että Kristus tuli kiroukseksi meidän edestämme. Apostoli Paavali kirjoittaa:

Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme – sillä kirjoitettu on: ”Kirottu on jokainen, joka on puuhun ripustettu”

Gal. 3:13

Protestantti päättelee jakeen perusteella, että lain rikkomisesta seurauksena on iankaikkinen kadotus. Niinpä Kristus kärsi meidän kirouksemme, meidän ansaitsemamme tuomion, helvetin iankaikkisen rangaistuksen.

Protestanttisen esiymmärryksen valossa on ihan ymmärrettävää, että jae vaikuttaa opettavan protestanttisen sovituskäsityksen mukaisesti. Jälleen on kuitenkin tärkeä lukea teksti tarkkaan ja ymmärtää se kontekstissaan.

Ensinäkin on hyvä lähteä liikkeelle siitä, mitä lain kirous tarkoittaa. Protestantti olettaa, että se viittaa helvetin iankaikkiseen rangaistukseen. Ongelma tulkinnassa on vain se, että ”laki” viittaa tässä Mooseksen lakiin, eikä Mooseksen laki puhu mitään helvetistä synnin rangaistuksena. Mooseksen kirjat puhuvat kyllä paljon erinäisistä kirouksista. Esimerkiksi kun Aadam oli langennut syntiin, Jumala kirosi maan, niin että se tuottaisi orjantappuroita ja tekisi työn tekemisestä vaivalloista. (1 Moos. 3:17) Nooa kirosi Kaananin olemaan veljiensä orja. (1 Moos. 9:25) Erityisen huomionarvoisia ovat 5 Moos. 27 ja 28, jotka sisältävät lukemattomia kirouksia, ajallisia vaivoja, jotka kohtaisivat israelilaisia, jos he olisivat epäkuuliaisia Jumalan tahdolle. Kaikkia näitä mainitsemiani kohtia yhdistää se, että kiroukset ovat hyvin konkreettisia, ajallisia rangaistuksia, jotka seuraavat Jumalan tahdon rikkomista. On ihan paikallaan mainita, että kaikkien näiden rangaistusten tarkoituksena on olla kuritusta, joka kutsuu ihmisen takaisin harharetkiltään Jumalan yhteyteen.

Gal. 3:13:sta ymmärtämiseksi on syytä mainita vielä sekin, että Vanhassa testamentissa on kohtia, joissa ihmisistä voidaan tehdä kirouksia. (2 Kun. 22:29; Jer. 24:9) Suomenkieliset käännökset tuppaavat viemään näissä kohdin harhaan, koska käännöksissä puhutaan siitä, että joku tehdään ”kiroussanaksi”. Alkukielessä puhutaan kiroukseksi tekemisestä. Sanatarkka käännös näkyy kuitenkin esim. Jer. 25:18:ssa. Näissä kohdissa kiroukseksi tekemisellä tarkoitetaan sitä, että kirottu joutuu kohtaamaan hyvin suuria ajallisia koettelemuksia synnin tekemisen tähden. Israelin kohdalla tämä tarkoitti muun muassa vieraan vallan alle joutumista.

Kun huomioidaan, että kiroukset ovat Vanhassa testamentissa hyvin konkreettisia ajallisia rangaistuksia, meillä on aika hyvä tulkinnallinen lähtökohta Gal. 3:13:sta. Mutta ennen kuin tehdään johtopäätöksiä jakeen oikean ymmärtämisen suhteen, on tietysti vielä huomioitava se Vanhan testamentin jae, johon Galatalaiskirjeen kohta suoraan viittaa: ”Kirottu on jokainen, joka on puuhun ripustettu”. Maininta puuhun ripustetun kirottuna olemisesta löytyy 5 Moos. 21:22–23:sta. Kohdassa sanotaan, että puuhun ripustettu pitää haudata saman päivän aikana. Tätä perustellaan sillä, että puuhun ripustettu on Jumalan kiroama ja jos häntä ei haudata nopeasti, maa saastuu. Vanhassa testamentissa kuolleet toki ylipäätään saastuttavat. Ristillä riippuvaa pidetään kuitenkin niin saastuttavana, että tähdennetään tarvetta nopealle hautaamiselle.

Kun huomioidaan kaikki edellä sanottu, minusta jae on luonteva tulkita niin, että Kristuksen kirouksena oleminen tarkoittaa hänen kärsimäänsä ajallista rangaistusta meidän edestämme: ristin kuolemaa. Tuo tapa kuolla on kerrassaan järkyttävä, se ilmentää synnistä seuraavien ajallisten rangaistusten huipentumaa. Ristinkuolema on niin radikaali rangaistus synnistä, että sitä pidettiin poikkeuksellisen saastuttavana. Ristin rinnalla ei ole mitään iankaikkista helvetin kärsimystä, joka olisi ollut iankaikkisen syntivelan maksava. Risti itse on kirous, jonka Kristus kärsi meidän edestämme. Se pitää sisällään kaikki muut ajalliset rangaistukset, jotka Jumala on säätänyt tahtonsa rikkojille. Kristus ei tietenkään tarvinnut kuritusta löytääkseen takaisin Jumalan yhteyteen. Hän kuitenkin kärsi kirouksemme, jotta me voisimme parantua hänen kärsimystensä kautta ja löytää Jumalan.