Kuukausi: lokakuu 2023

Ojan ja allikon sijaan olkiukkoa ja ongelman ohittamista

Eräs kaverini vinkkasi minulle, että Lähetyshiippakunnan pastori Markus Pöyry on julkaissut luterilainen.net-sivulla kirjoituksen, joka vaikuttaa kritisoivan blogikirjoituksiani, vaikka blogiini ei suoranaisesti viitatakaan. Olisi aika suuri sattuma, jos Pöyry muuten vain pyrkisi avaamaan sitä, miksi luterilaiset uskovat loogisiin ristiriitoihin ja vieläpä lataisi pöytään liudan tällä blogilla käsiteltyjä raamatunkohtia todistaakseen, että Raamattu kieltää ihmiseltä vapaan tahdon hengellisissä kysymyksissä. Kritisoi hän blogiani tai ei, tänään kommentoin joitain hänen kirjoituksensa väitteitä.

Pöyryn kirjoituksen juoni on selkeä. Hän esittää ojan ja allikon ja niiden välistä löytyvän oikean, luterilaisen vaihtoehdon. Oja on rajattu sovitus ja kalvinistinen predestinaatio-oppi, allikko ihmisen vapaan tahdon tunnustamisen hengellisissä asioissa. Luterilaisuuden nerous piilee siinä, että Pöyryn mukaan se ei alista Jumalan ilmoitusta inhimilliselle logiikalle, mistä seuraisi ojaan tai allikkoon lankeaminen. Luterilaisuus pitää kiinni kaikesta, mitä Raamatussa sanotaan, vaikka se johtaakin ihmisjärjen kannalta ongelmalliseen lopputulokseen – siihen, että kalvinismin ojaa vastaan tunnustetaan, että kaikkien synnit on sovitettu ja Jumala tahtoo kaikkien pelastusta, ja vapaan tahdon allikkoa vastaan taas huomautetaan, että Raamattu torjuu kaiken vapauden ihmisiltä vaikuttaa omaan pelastukseensa.

Kalvinismin kritiikkiin minulla ei ole kauheasti huomautettavaa. Tai no, sen voisi sanoa, että Pöyryn esittämiin raamattuperusteisiin kalvinismia vastaan on kehitetty vasta-argumentteja, joita Pöyry ei huomioi ollenkaan. Oletan, että Pöyry kirjoittaa ennen kaikkea tunnustuksellisille luterilaisille. Siksi on ymmärrettävää, ettei hän lähde sen enempää kumoamaan kalvinistien raamattuperusteluita. Tällaisenaan en usko kirjoituksen vakuuttavan ketään syvällä kalvinismissa olevaa siitä, että heidän oppinsa on väärä. Ja toki kalvinistien vasta-argumentit ovat aika köykäisiä.

Vapaan tahdon opin kritiikissä minusta ongelmallinen on lähtökohta-asetelma. Pöyry näkee Jumalan ja ihmisen välillä kilpailuasetelman, jota voidaan havainnollistaa prosenteilla: vapaan tahdon kannattaja voi olla valmis sanomaan, että Jumala tekee pelastuksen eteen 99 %, mutta ihmisen on tehtävä 1 %, jotta hän voi pelastua. Pöyryn mukaan pelastus jää näin ollen ihmisen käsiin, koska ihmisen prosentti on ratkaiseva. Voi hyvin olla, että etenkin Yhdysvalloista löytyy näin karkeaa ”vapaan tahdon oppia”, mutta ainakin tämän ortodoksin silmissä Pöyryn kuvaama asetelma on ihan vieras. Jumalan ja ihmisen välillä ei näet ole sellaista kilpailuasetelmaa, että ihmisen aktiivisuus pelastuksensa eteen olisi jotenkin pois Jumalalta. Tämä johtunee ennen kaikkea siitä, että ortodoksina pidän kiinni jonkin sortin ”partisipaatio-ontologiasta”. Tarkoitan käsitteellä sitä, että koko olemassaoloni on koko ajan riippuvaista Jumalasta, se on osallisuutta häneen. Minua ei ole olemassa erossa Jumalasta. En voi tehdä mitään ilman häntä. Prosenttiasetelma antaa vaikutelman, että olisin Jumalan kanssa tasavertainen toimija, Jumalasta riippumaton yksilö. Näin ei kuitenkaan ole. Jo vapauteni on riippuvaista Jumalan vapaudesta. Niinpä vapauden harjoittamiseni on aina Jumalan mahdollistamaa.

Pöyryn raamattuperusteluihin vapaata tahtoa vastaan minulla ei ole juuri lisättävää. Minusta olen vastannut niihin ihan riittävästi aiemmin blogilla. Sen sijaan pitää tarttua Pöyryn kerrassaan kummalliseen väitteeseen, että vapaa tahto tekisi sakramenteista turhia. Hän kirjoittaa:

Synergistisen mallin mukaan taas ihminen ei oikeastaan tarvitse sanaa ja sakramentteja, koska ihmisen oma valinta synnyttää viime kädessä uskon, ei Pyhä Henki sanan ja sakramenttien kautta.

Mitenköhän Pöyry selittää sitä, että ”vanhojen kirkkojen” elämässä sakramenteilla on keskeinen merkitys, vaikka ollaankin synergistejä? En tiedä, mitä Pöyry ajattelee, mutta oikea vastaus löytyy siitä, että Jumala lahjoittaa itsensä meille sakramenteissa. Ilman sakramentteja emme voi päästä osallisiksi Jumalan elämästä, kolminaisuuden persoonien ikuisesta rakkauden yhteydestä. Vapaan tahdon avulla me kilvoittelemme, jotta meistä voisi tulla sopiva asuinsija Jumalalle. Kilvoituksemme ei kuitenkaan sinällään tee meistä Jumalan läsnäolon paikkaa. Jumala lahjoittaa itsensä meille sulasta armosta, hänen ei olisi mitenkään pakko tehdä niin, hän ei ole meille velassa. Lisäksi täytyy sanoa sekin, että varmaan kaikki kristityt ovat sitä mieltä, että uskominen vaatii Jumalan apua. Ajatus, että ihminen voisi jotenkin omin voimin pinnistää itsestään uskon, on eri asia kuin vapaan tahdon olemassaolon tunnustaminen. Pöyryn argumentaatio olettaa, että kaikilla synergisteillä olisi radikaalin pelagiolainen ihmiskäsitys, jossa ihminen voisi periaatteessa pelastua omin avuin. Tämä ei pidä paikkansa. Keskeinen ero Pöyryn ja ”vanhojen kirkkojen” välillä on se, että jälkimmäisillä ei ole Pöyryn olettamaa kilpailuasetelmaa pelastusopissa. Ero nousee radikaalisti poikkeavasta maailmankuvasta: Pöyryn argumentaation lähtökohdat ovat nominalistiset, koska juuri nominalismi mursi partisipaatio-ontologian, joka tekee vanhojen kirkkojen synergian ymmärrettäväksi.

Valtaosa Pöyryn kirjoituksesta on luterilaisen ”keskitien” perustelua Raamatulla ja sielunhoidollisilla näkökulmilla. En mene hänen luterilaisuuden kuvaukseensa nyt tarkemmin vaan keskityn siihen, miten Pöyry vastaa paikantamaani loogisten ristiriitojen ongelmaan luterilaisuudessa. Hän ei oikeastaan anna vastausta. Hän ohittaa koko ongelmakentän viittaamalla Raamattuun. Hän sanoo aivan kirjoituksensa alussa:

Mikä on ihmisen osuus pelastuksesta? Onko ihmisen pelastuminen Jumalan ja ihmisen yhteistyötä? Vai onko toiset määrätty jo ennalta taivaaseen ja toiset ennalta kadotukseen? Näihin kysymyksiin mielellämme haluaisimme etsiä vastausta omasta järjestämme ja logiikastamme, mutta sieltä emme ikinä oikeaa vastausta löydä. Tässäkin kysymyksessä meidän on mentävä katsomaan, mitä Jumala on sanassaan meille asiasta ilmoittanut ja hyväksyttävä se silloinkin, kun se sotii omaa logiikkaamme vastaan.

Tahdon kiinnittää lainauksessa huomiota siihen, että Pöyry puhuu ”omasta järjestämme” ja ”logiikastamme”, joista ei ikinä löydä oikeaa vastausta hänen esittämiinsä kysymyksiin. Tarttuisin heti siihen, että loogisen ristiriidan laissa ei ole kyse ”omasta järjestämme” tai ”logiikastamme” vaan koko todellisuutta koskevasta lainalaisuudesta. Loogisen ristiriidattomuuden periaate ei ole mikään ihmisen keksintö, vaan se on kaiken järjen käytön ja inhimillisen ajattelun edellytys. Kun Pöyry jatkaakin kirjoitustaan tuomalla raamattuperusteita näkemyksensä tueksi ja kritisoimalla toisten näkemyksiä, hän koko ajan olettaa loogisen ristiriidattomuuden lain paitsi silloin, kun se ei sovi hänelle. Emme näet voi Pöyryn kehotuksen mukaisesti katsoa, mitä Raamattu sanoo, olettamatta loogisten ristiriitojen mahdottomuutta, joka on kaiken inhimillisen ajattelun lähtökohta. Ymmärrän, että Pöyry on mielestään kuuliainen Jumalan sanalle päätyessään loogisiin ristiriitoihin, mutta hän ohittaa kokonaan loogisten ristiriitojen sallimiseen liittyvät perustavat ongelmat, joita olen aiemmin osoittanut (täällä, täällä ja täällä).

Lopulta palaamme partisipaatio-ontologiaan. Sen mukaisesti ihmisellä ei ole mitään ”omaa logiikkaansa”, koska logiikka on osallisuutta Logokseen, joka antaa luodulle järjellisen ja ihmismielelle ymmärrettävän rakenteen. Ihmisen ”omalla logiikalla” tai ”omalla järjellä” voidaan toki viitata logiikan ja järjen väärinkäyttöön. Jos joku tekee virhepäätelmän tai alistaa logiikan himoilleen, jotka taivuttelevat toimimaan järjenvastaisesti, tällöin voidaan toki puhua jonkun tyypin ”omasta logiikasta”. Kaikkia Jumalan lahjoja voidaan väärinkäyttää, myös järkeä ja logiikkaa. Ristiriidattomuuden laissa ei kuitenkaan ole kyse virhepäättelystä tai mistään muusta vastaavasta vaan kaiken päättelyn luotettavuuden lähtökohdasta. Kun ristiriidattomuuden lain valossa analysoidaan luterilaista pelastusoppia, päädytään siihen, että se on loogisesti ristiriitainen, eli epätosi. Luterilainen voi toki analyysin tuloksen tuoman haasteen edessä hylätä loogisen ristiriidattomuuden, mutta silloin olisi hyvä ymmärtää, että hän samalla tulee kieltäneeksi Kristuksen Logoksena, kaiken logiikan ja järjen käytön lähteenä (vrt. Kol. 2:3).

Pyhä Porfyrios – oikeasti menestysteologiko?

Jo paljon kommentoimani Oikeasti luterilainen -podcastin jakson 13 (Mitä ajatella ortodoksisesta teologiasta?) lopulla pastori Joel Kerosuo kommentoi kriittiseen sävyyn pyhän Porfyrios Kausokalivialaisen teosta Rakkauden haavoittama. Tahdon tänään esittää pyhän Porfyrioksen puolustuksen. Yritän avata sitä, miten hänen teoksensa oudolta vaikuttavat piirteet avautuvat ortodoksisen uskon sisältä käsin.

Kerosuo sanoo kuulleensa ortodoksitutuilta kuiskintaa siitä, että Rakkauden haavoittama olisi koko ortodoksisen maailman parasta opetusta. Niinpä hän lähestyi kirjaa suurin odotuksin. Kirja oli hänelle kuitenkin pettymys. Vanhus Porfyrios vaikutti hänestä kyllä sinänsä sympaattiselta tyypiltä, mutta kirjassa on outoja piirteitä. Esimerkiksi Porfyriokselle oli suuri kiusaus ilmoittaa vanhemmilleen lähteneensä Athokselle. Kerosuota myös vähän hymyilytti vanhuksen jatkuva suuren kuuliaisuutensa korostus. Kerosuo tiedostaa ainakin jollain tasolla sen, ettei pyhää Porfyriosta tule lukea ”pesunkestävänä systemaatikkona”, mutta silti hän oli kirjan luettuaan hämmentynyt siitä, voisiko tätä olla ortodoksisuus parhaimmillaan heidän omasta mielestään. Evankeliumi oli kuulemma usein täysin hukassa. Paljon ja kaunista kyllä – mutta kokonaisuus jäi kysymyksiä herättäväksi. Vanhuksen puheet vaikuttivat välillä jopa menestysteologisilta, ja Kerosuota hieman hymyilytti ”vanhana neurootikkona” vanhuksen toteamus neurooseista demonisina tiloina. Luterilaisille korville oli liikaa myös väite, että lähes kaikki sairaudet johtuvat luottamuksen puutteesta Jumalaan. Suosikkiosastoon nousi opetus, että jos elää oikein ja rakastaa Kristusta, pärjää yhdellä appelsiinilla tai omenalla. Lopuksi Kerosuo vielä korostaa vanhuksen sympaattisuutta erinäisin esimerkein kuitenkin päätyen siihen, että kirjasta löytyy omituisuuksia, joita luulisi ortodoksisessa maailmassakin karsastettavan.

Kerosuon kritiikistä haluaisin kuitata nopeasti pyhän Porfyrioksen vanhempiin liittyvän kiusauksen: on aivan ymmärrettävää, että munkiksi tahtova kokee vanhempiensa hyvästelyn kiusauksena, koska se voi horjuttaa hänen päätöstään uudesta elämästä, jonka hän kokee korkeammaksi kuin elämän maailmassa. Toki tällainen ajattelutapa tai kiusaus istuu huonosti luterilaiseen ajatusmaailman. Sille tuskin voi mitään. Myös Porfyrioksen tavasta puhua omasta kuuliaisuudestaan minulla ei ole kauheasti sanottavaa. Nähdäkseni syvästi nöyrä ihminen voi ajatella ja mainita hyveitään viattomassa yksinkertaisuudessaan ilman, että se viestii hengellisestä ylpeydestä. Evankeliumin hukassa olemisesta sanoisin vain sen, ettei pyhällä Porfyrioksella tietenkään ole luterilaisittain ymmärrettyä evankeliumia, eikä se ole mikään ongelma. Muu Kerosuon esittämä kritiikki taitaa liittyä pyhän Porfyrioksen ”menestysteologiaan”. Kerosuo ei tarkemmin avaa sitä, mikä tarkalleen Rakkauden haavoittamassa on menestysteologista. Jos katsoo hänen mainitsemiaan asioita, kenties sairauksien selittäminen luottamuksen puutteella, neuroosien hahmottaminen demonisina tiloina ja ehkä myös selviäminen omenalla tai appelsiinilla voisivat vaikuttaa jotenkin ”menestysteologisilta” näkemyksiltä.

”Menestysteologiteesiä” vastaan haluan nostaa sen, että pyhä Porfyrios sairasti itse hyvin paljon. Kirjassa todetaan seuraavasti:

Tohtori Georgios Papazachou’n mukaan vanhus Porfyrios kärsi seuraavista sairauksista: koronaaritaudista ja sydäninfarktin jälkitilasta, kroonisesta munuaissairaudesta, toistuvasti vuotaneesta pohjukkaissuolen haavasta, kaihileikkauksen jälkitilan aiheuttamasta näkövammasta ja lopulta sokeutumisesta, kasvojen alueen vyöruususta, stafylokokin aiheuttamasta käsi-ihottumasta, toistuvasti kureutuneesta nivustyrästä, kroonisesta keuhkoputkentulehduksesta ja aivolisäkkeen pahanlaatuisesta kasvaimesta (Synaxis-aikakauskirja nro 41 / tammi-maaliskuu 1992, s. 93).

Rakkauden haavoittama: Vanhus Porfyrios Kausokalivialaisen elämä ja teos, s.475. Pyhän Kosmas Aitolialaisen veljestö 2011.

Sairausluettelon valossa pyhä Porfyrios vaikuttaa aika epäuskottavalta menestysteologilta. Vielä kun lukee kirjasta sairauksia käsittelevän osion käy aivan ilmeiseksi, että hän piti sairauksia osoituksena Kristuksen rakkaudesta. Hän ei rukoillut Jumalaa päästämään häntä niistä eroon. Hän iloitsi siitä, että sai sairauksiensa kautta tulla osalliseksi Kristuksen kärsimyksistä. (s. 276) Sairauksista on paljon hengellistä hyötyä, kun ne kestetään nurisematta ja Jumalaa ylistäen. Pyhä oli melko välinpitämätön sen suhteen, otetaanko lääkkeitä vai ei. Hänen mielestään sekin on oireellista, jos ihminen ei ota lääkkeitä mutta keskittää rukouselämänsä tautinsa parantamiseen. Olennaista olisi rakastaa Kristusta riippumatta siitä, parannummeko vai emme. Parantumisen sijaan tulisi rukoilla syntien anteeksiantamusta, voimaa rakastaa Jumalaa sekä omistautua hänelle. (s. 481–484)

Maininta neurooseista demonisina tiloina hahmottuu nähdäkseni oikein silloin, kun huomioidaan se, että pyhillä demonit liittyvät ylipäätään kaikkiin sielun sairauksiin. Pyhän Porfyrioksen väitettä ei tulee ylidramatisoida: neurootikko ei ole demonin riivaama, mutta neuroottinen mieli ei toimi luonnollisella tavalla, vaan se on sairas. Ja tämän sairauden juuret menevät tietenkin syntiinlankeemukseen ja demonien vaikutukseen, koska Jumala on ainoastaan hyvän lähde. Vähän samaan tapaan tulee tulkita väite siitä, että sairaudet johtuvat luottamuksen puutteesta Jumalaan. Se tulee nähdäkseni ottaa ihan vain neutraalina toteamuksena, jonka totuudellisuuden kristitty voi hahmottaa ihan oman mielensä tarkkailulla. Jos meillä olisi täysi luottamus Jumalaan, olisimme sisäisesti aina täysin levollisia, rauhallisia ja iloisia. Tällainen sisäinen tila vaikuttaisi myös positiivisesti ruumiiseen, koska olemme psykosomaattisia olentoja. Mutta ei pyhän toteamuksesta kannata mitään absoluuttisen ankaraa sääntöä tehdä. Hän itsehän selitti sairauksiaan muun muassa sillä, että oli nuorena pyytänyt Jumalalta syöpää. (s. 476)

Pyhän Porfyrioksen uskomus, että Kristusta rakastava eläisi yhdellä appelsiinilla tai omenalla, tulee taas nähdä pyhän oman elämän valossa. Hänhän joutui jättämään Athosvuoren sen takia, ettei hänen terveytensä kestänyt siellä harjoitettavan kilvoittelun ankaruutta. Maailmassa hän joutui syömään esimerkiksi kananmunia, maitoa, juustoa ja lihaa toipuakseen harjoittamastaan ankarasta askeesista. (s. 99–100) Kun hän puhuu siitä, että Kristusta rakastava eläisi yhdellä appelsiinilla tai omenalla, hän todennäköisesti asettaa lukijoiden eteen ideaalin, jonka tarkoituksena on innostaa ankarampaan kilvoitukseen niitä, jotka säälivät ruumistaan ja ajattelevat raskaan ravinnon olevan välttämätöntä terveydelle. (vrt. s. 220) En tietenkään tiedä asiaa varmasti, mutta voi myös hyvin olla, että pyhän väitteen taustalla ovat mystiset kokemukset: kun ihminen elää yliluonnollisessa tilassa, silloin ruoalle ei ole samanlaista tarvetta kuin muuten. Kokemuksensa perusteella pyhä Porfyrios nostaa mystistä tilaa maistaneen esikuvaksi. On huomattava, että ortodoksisessa perinteessä laajalti ajatellaan, että tällaiset mystiset tilat ovat vielä tässä ajassa väliaikaisia. Totta on kuitenkin se, että Jumalan näkeminen tyydyttää ihmisen kaikki tarpeet. Siksi ne, jotka ovat kuolleet autuaasti, eivät tarvitse edes appelsiinia elääkseen.

Porfyrios sanoo toisaalla, että askeettien terveys ei vahingoitu ankarasta paastoamisesta huolimatta, koska he saavat jo tässä elämässä tarvitsemansa valkuaisaineet ilmasta (Jumalan avulla). (s. 335) Tämä voi kuulostaa oudolta, mutta on ihan harmoniassa ortodoksiselle perinteelle ominaisen näkemyksen kanssa, että iankaikkisuudesta voidaan olla jo nyt vajavaisesti osallisia. Suuri ero menestysteologiaan on siinä, että menestysteologisessa ajattelussa yleensä oletetaan, että ihmeparantumiset ja muut menestykset kuuluvat jokaiselle uskovalle. Pyhä Porfyrios ei tietenkään oleta näin. Ortodoksinen suhde uskoon ei ole niin dikotominen – joko olet uskova tai et – kuin menestysteologian taustalla vaikuttavassa protestanttisuudessa.

Olen kallellani siihen, että Rakkauden haavoittama ei välttämättä ole luterilaisille paras johdanto ortodoksisuuteen. Kokemukseni mukaan se aukeaa paljon paremmin vapaista suunnista tuleville. Toivon, että olen näillä selityksillä kuitenkin osannut edes vähän avata sitä, miksi kirjan kummallisuudet eivät ole niin outoja, kun niitä tarkastellaan ortodoksisuuden sisäisestä kontekstista käsin. Pitkälti teoksen oikea ymmärtäminen vaatii taas tekstien pyrkimyksen hahmottamista. Pyhä Porfyrios ei pyri levittämään menestysteologiaa. Hän ei ole dogmaattisia totuuksia neutraalisti esittävä ”pesunkestävä systemaatikko”. Hän on vanhus, joka pyrkii opastamaan toisia koko elämää värittävään Kristuksen rakastamiseen.