Avainsana: reseptio

Sovittavat almut

Tahdon nostaa tänään pikkuisen näkyvämmin esille David J. Downsin kirjan Alms: Charity, Reward, and Atonement in Early Christianity, johon viittasin aiemmin eräässä kirjoituksessani. Tämä tutkimus on tosi mielenkiintoinen monelta kantilta. Se valottaa uskoa almujen syntien sovittavuuteen aloittaen Vanhan testamentin eräistä teksteistä ja päätyen noin 250-luvulle kirkkoisä Cyprianukseen, joka esitti ensimmäisenä jokseenkin systematisoidun opetuksen siitä, että almujen tarkoituksena on nimenomaan sovittaa kasteen jälkeisiä syntejä.

Luterilaisille ja muille protestanteille ajatus almujen sovittavuudesta kuulostaa aivan kauhealta. Nousee heti ajatus, että sovittavat almut ovat heti jotenkin ristiriidassa Kristuksen ristintyön riittävyyden kanssa. Tässä kirjoituksessa en paneudu tähän problematiikkaan, vaikka onkin syytä ehkä todeta, että ymmärrys teologisen kielen luonteesta on ratkaisevan tärkeää almupuheen oikein ymmärtämisen kannalta. Haluan ennemmin vain tuoda esille sen, että varhaiset kirkkoisät eivät nähneet minkään sortin ongelmaa näiden kahden välillä. Heidän teologisten oletusten valossa sekä Kristuksen risti että almut voivat olla sovittavia samaan aikaan.

Kirkkoisille oli joukko raamatunkohtia, jotka olivat ratkaisevan tärkeitä almujen sovittavalle voimalle. Näistä keskeisimmät olivat kreikankielisessä muodossa Dan. 4:24, Sananl. 10:12, Tob. 12:8–10, Siir. 3:30, Luuk. 11:41 ja 1 Piet. 4:8. Ennakoiden luterilaisia vastineita noiden kohtien käyttämiseen almujen syntien sovittavuuteen sanonpa pari juttua. Ensimmäinen on se, että iso kysymys on se, mitä tekstimuotoa meidät tulee seurata Vanhan testamentin osalta. Pikkuisen yksinkertaistaen voi sanoa, että kreikankielinen Septuaginta (LXX) oli varhaiskristittyjen Vanha testamentti. Siinä almukorostus on hieman vahvempi kuin heprealaisessa tekstissä. Näin ollen on hyvä kysyä: kumpaa tekstiä meidän tulisi seurata? Minä antaisin ääneni Septuagintalle sen takia, että ortodoksina ajattelen, ettei ollut sattumaa, että kristityt pitäytyivät nimenomaan tuohon tekstiin. Jumalan kaitselmuksesta kirkko otti nimenomaan Septuagintan omakseen. Uuden testamentin Vanhan testamentin lainauksistakin suurin osa on Septuagintan mukaisia.

Toinen kysymys liittyy myös tekstipohjaan mutta tällä kertaa Raamatun kaanoniin. Kun Septuagintassa ovat mukana deuterokanoniset kirjat, tai niin sanotut apokryfikirjat, ovatko ne normatiivisia kristityille? Jos ne ovat osa kaanonia, silloin Tobitin ja Siirakin almuopetus on otettava vakavasti. Ja koska antaisin ääneni jälleen Septuagintan sitovuudelle, tästä seuraisi protestanttista kaanonia laajemman kaanonin hyväksyminen.

Kolmas pointsi liittyy yksittäisten kohtien tulkintaan. Vaikka luterilaiset voisivat selittää, että esim. Sananl. 10:12 tai 1 Piet. 4:8 eivät puhu siitä, että synnit saadaan Jumalan edessä anteeksi, tämä tulkintamalli olisi ristiriidassa koko varhaiskirkon todistuksen kanssa. Nyt kysymys on: Pitäisikö ristiriidalla olla mitään väliä? Tulisiko varhaiskirkollisen tulkinnan olla ohjeellinen meidän Raamatun tulkinnallamme? Tai karkeammin ilmaistuna: jos kenellekään ei tullut mieleen luterilainen tulkinta 1500 vuoteen, pitäisikö ehkä miettiä, kuinka varmasti se pitää paikkansa?

Viimeisen pointsiin liittyen on muuten mielenkiintoista, että olen ollut havaitsevinani viimeisten vuosien aikana luterilaisuudessa yhä korostuvampaa traditiopainotusta. Esim. taannoisessa tekstissäni käsittelemäni Jordan Cooper kääntyi luterilaisuuteen ainakin osittain siksi, että hän huomasi, että varhaiskirkossa kellään ei ollut reformoitua sakramenttioppia. Näin kirkon tradition todistus vakuutti hänet siitä, että tietyt raamatunkohdat pitäisi tulkita reformoidusta traditiosta poikkeavalla tavalla. Hänen ajattelussaan taitaa painaa melkoisesti traditionäkökulma: jos kaikki ovat olleet kanssasi eri mieltä siitä, miten Raamattua tulee ymmärtää, ehkä olet väärässä. No, minä haluaisin nyt heittää tämän saman argumentin luterilaisten suuntaan almujen osalta: jos yksikään kirkkoisä ei nähnyt ristiriitaa Kristuksen sovitustyön ja almujen sovittavuuden välillä, voisiko luterilainen sovitusoppi olla virheellinen?

Suosittelen kaikkia avoimin mielin kysymykseen suhtautuvia lukemaan Downsin kirjan! Se on varsin laadukas syventyminen aiheeseen, joka ei ole saanut mitenkään mittaamattomasti huomiota.

Piispa = pastori?

Luterilaisuudessa on perinteisesti ajateltu, että Jumala on asettanut yhden viran kirkkoon. Niinpä piispan ja papin välinen ero perustuu inhimilliseen sopimukseen, ei Jumalan asetukseen. Kenties Porvoon sopimuksen myötä piispuus on saanut Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa korostetumman aseman. Historiallisesti kuitenkin luterilaiset ovat ajatelleet selvästi piispuutta korostaneista anglikaaneista poiketen.

Luterilaisena pidin ihan selvänä sitä, että Raamatusta ei voi löytää selkeitä perusteluita sille, että piispan virka olisi jumalallisesti asetettu ja pastorin virasta poikkeava. Ajattelin vieläpä, että Raamattu selkeästi kumoaa piispanviran jumalallisen asetuksen. Keskeinen raamattuperustelu minulle oli se, että Raamattu vaikuttaa useaan otteeseen samaistavan kaitsijat (= piispat) ja vanhimmat (=pastorit). Esimerkiksi apostoli Pietari kutsuu itseään vanhimmaksi (1 Piet. 5:1), vaikka olikin apostoli. Myös apostoli Johannes teki samoin (2 Joh. 1; 3 Joh. 1). Lisäksi Apostolien tekojen 20. luvussa samaistetaan Efesoksen seurakunnan kaitsijat ja vanhimmat (j. 17, 28). Näiden raamatunkohtien perusteella päättelin, että piispan ja pastorin virassa on kyse aivan samasta virasta. Kaikki erot perustuvat inhimillisiin sopimuksiin.

Jos nuo raamatunkohdat lukee erillään siitä, mitä Uusi testamentti muuten antaa ymmärtää, ja huomioimatta kirkkohistorian todistusta, on ihan mahdollista päätellä niin kuin minä aikanani päättelin. Ehkä käsittelen joskus myöhemmin laajemmin sitä, mitä Uusi testamentti opettaa muuten virasta. Sanon nyt vain sen, että Uudessa testamentissa luodaan paljon temaattisia ja symbolisia yhteyksiä Vanhaan testamenttiin. Ei ole esimerkiksi sattumaa, että Jeesus valitsi 12 apostolia, 70 opetuslasta ja vei kolme kirkastusvuorelle. Ja jos ja kun Uusi Testamentti liittää symbolisten yhteyksien kautta oman opetuksensa virasta Vanhan testamentin pappeuteen, luulisi, että kirkossakin pitäisi olla sekä pappeja että ylipappeja. Vanhan ja Uuden testamentin yhteyksien kautta piispuuden juuret piirtyvät siis esiin. Kirkkohistorian todistuksella puolestaan tarkoitan sitä, että Uuden testamentin jälkeisten lähteiden valossa piispuus on jo viimeistään ensimmäisen vuosisadan lopulla ihan kiistämättömästi osa kirkon elämää. Eikä piispuudesta koskaan väännetty varhaiskirkon aikana. Siitä oli ihmeellinen yksimielisyys. Ehkäpä kirkkoisä Hieronymus on ainoa poikkeus. Häntä luterilaiset tykkäsivätkin lainata.

Mutta niin. Jos ajatellaan, että on sekä raamatullisesti että historiallisesti hyvät syyt ajatella, että piispuus on Jumalan asetus, voidaan kysyä, ovatko nuo aiemmin mainitsemani kohdat vedenpitäviä piispuuden jumalallisen asetuksen kumoajia. Ainakaan ”vanhoja kirkkoja” ja anglikaaneja ne eivät ole vakuuttuneet. Noiden jakeiden vaihtoehtoisen tulkinnan kannalta anglikaanisen lähteet ovat erityisen mielenkiintoisia. Protestantteina he ovat näet nähneet paljon vaivaa piispuuden raamatullisten juurien perusteluun. Ajattelinpa esittää tähän lopuksi erään tavan selittää kohtia niin, että ne ovat harmoniassa sekä Raamatun että kirkkohistorian todistuksen kanssa.

Anglikaaniteologi Felix Cirlot väittää teoksessaan Apostolic Succesion: Is It True? (s. 259–269), että apostolien kuoltua kirkossa tapahtui terminologinen kehitys. Uudessa testamentissa ”vanhin” voi viitata sekä apostoleihin että pastoreihin, kun taas sana ”kaitsija” liitetään vain pastoreihin. Kun apostoleja ei enää ollut, nimitystä ”kaitsija” alettiin käyttää heidän piispallisista seuraajistaan. Sana ”vanhin” taas vakiinnutti asemansa terminä, joka koskee niitä viranhaltijoita, joita me sanoisimme pastoreiksi. Tämä terminologisen kehityksen malli ei ole ainoa mahdollinen, mutta minusta se on varsin uskottava. Se tekee oikeutta sekä Raamatun että kirkon historian todistukselle.

Cirlotin koko kirja on muuten vapaasti luettavissa netissä. Se on sangen massiivinen piispuuden puolustus. Kannattaa lukea, jos aihe kiinnostaa! Tosin nopeasti perusargumentteihin pääsee jo käsiksi tästä tiivistelmästä.

Lisäys 7.12.2025: Löysin juuri mainion videon pyhän Hieronymoksen virkakäsityksestä. Se osoittaa aika hyvin, ettei hänestä ole protestanttisen virkakäsityksen tueksi.