Avainsana: paavi

Retractio V & VI: sanat takaisin uudesta paavista sekä kuolemantuomiosta

Kun uusi paavi, Leo XIV, oli valittu, ensivaikutelmani olivat hyvin positiiviset. Nyt kun aikaa on kulunut, olen tullut kriittisemmäksi. Hän on kyllä minusta vieläkin sangen sympaattisen ja lempeän oloinen mies, mutta Nostra aetate -asiakirjan 60-vuotisjuhlat ylittivät meikäläisen toleranssin. Oletin, että paavi olisi ollut augustinolaisena lähetystyöntekijänä vahva Kristuksen luovuttamattomuuden julistaja, mutta nuo bileet, joihin osallistui väkeä eri maailman uskonnoista, kielsivät käytännössä Kristuksen ainutlaatuisuuden ja antoivat vaikutelman, että kristinusko on vain uskonto muiden joukossa. (Aleksandrian patriarkka oli mukana kristittyjen välisessä tilaisuudessa, mutta onneksi ei näy uskontojen välisessä.)

Uusi paavi vaikuttaa pyrkivän kaikin puolin kirkon yhtenäisyyden varjelemiseen. Niinpä hän sallii Pietarin kirkossa samaan aikaan sateenkaarikulkueen ja latinalaisen messun. Jotenkin minusta tuntuu siltä, että kun kirkon ykseyden takeena on paavi, silloin uskon ykseyden merkitys helposti kärsii. Äärimmäiset ja ristiriitaiset linjat mahtuvat samaan kirkkoon, kun kaikki vain ovat alamaisia samalle kaverille. Lisäesimerkkinä tästä voisi mainita sen, että yleisesti Filioque-opin torjujat anatematisoidaan, mutta samalla kreikkalaiskatolilaist kunnioittavat Gregorios Palamasta ja jopa Markus Efesolaista pyhinä. En tiedä, mitä mieltä tällaisessa on. Kirkolla pitäisi olla yksi usko.

Vedänpä tässä samalla myös takaisin argumenttini, että Katolisen kirkon katekismuksen muutos opetuksessa kuolemantuomiosta olisi kiistaton argumentti roomalaiskatolilaisuutta vastaan. Tässä ohjelmassa esitetään aivan mainio selitysmalli, jolla saadaan harmonisoitua nykyinen kuolemantuomiokriittinen linja ja lännessä perinteisempi kuolemantuomiomyönteinen linja. Tällainen selitysmalli toimisi hyvin ortodoksisuudessakin, vaikka suhde kuolemantuomioon ollut aina länttä kriittisempi.

Kaksi skismaa: Juuda ja Israel, Konstantinopoli ja Rooma

Kuningas Salomon kuoltua hänen valtakuntansa jakaantui kahtia. Kahdestatoista heimosta kymmenen muodosti Israeliksi kutsutun pohjoisvaltakunnan, kun taas eteläiseen Juudaan jäi vain kaksi heimoa. Juudan etuna oli se, että sen alueella oli Salomon temppeli, laillisen jumalanpalveluksen paikka, sekä Jumalan asettama pappissuku, joka kantoi hänelle kuuluvia uhreja. Juudalle kuului myös lupaus tulevasta Messiaasta, jonka oli määrä tulla juuri Juudan sukukunnasta. Pohjoisvaltakuntaan taas pystytettiin jumalanpalveluskeskukset Beteliin ja Daaniin kultaisine vasikoineen. Papisto haalittiin kokoon eri sukukunnista. Uskonnollisia vaikutteita omaksuttiin ympäröivästä epäjumalanpalvonnasta. Päädyttiin siis jumalanpalvelukseen, jota Jumala ei ollut säätänyt.

Joskus roomalaiskatolilaiset apologeetit tykkäävät rinnastaa Israelin ja Juudan skisman roomalaiskatolisen ja ortodoksisen kirkon skismaan. Heidän mielestään ortodoksit rinnastuvat Israeliin, koska ortodoksinen kirkko kuulemma hylkäsi Jumalan asettaman paaviuden. Toinen rinnasteinen piirre on se, että valtaosa vanhoista patriarkaateista jäi itään, kun taas Rooma jäi patriarkaattien näkökulmasta vähemmistöksi, jolla kuitenkin ajatellaan olevan Jumalan siunaus.

No, historialliset rinnastukset ovat aina monitulkintaisia. Jos otetaan lähtökohdaksi se, että Vatikaani I -tyylinen paavius on Jumalan asetus, rinnastus Israeliin on toki ymmärrettävä. Mutta jos otetaan toinen näkökulma, Rooma voi hahmottua Israelina. Minulla on nyt mielessä jumalanpalveluskultti. Jos näet jumalanpalvelustapojen jatkumo otetaan keskeiseksi kriteeriksi, silloin ortodoksinen kirkko vaikuttaa hyvältä Juuda-kandidaatilta. Me näet käytämme hapatettua leipää ensimmäisen vuosituhannen tapaan. Me kastamme kolme kertaa upottaen apostolista perinnettä noudattaen. Me annamme imeväisille ehtoollista pitäytyen isiltä perittyyn käytäntöön emmekä ole koskaan kieltäneet kansalta osallisuutta Kristuksen vereen Herran käskyn mukaisesti.

En tietenkään väitä, että nuo liturgiset muutokset rinnastuisivat suoranaisesti kultaisen vasikan palvontaan. Selvää on kuitenkin se, että keskiajalla monista varhaiskristillisistä tavoista luovuttiin skolastiseen järkeilyyn vedoten: Kristuksen veren saa ehtoollisleivässäkin, koska kyseessä on ylösnousseen Kristuksen ruumis, ja siksi maljan voi pitää poissa kansalta; koska kaste on pätevä kunhan käytetään vettä ja kolminaisuuden nimeä, voidaan hyvin olla upottamatta; imeväiset eivät tarvitse ehtoollista, koska heille riittää kaste autuuteen, ja niin edelleen. Nämä muutokset eivät ole mitenkään vähäpätöisiä. Pyhän Basileios Suuren mukaan kirkko on perinyt apostoleilta suullisena perintönä käytänteitä, jotka ovat aivan yhtä velvoittavia kuin kirjallinen opetus. Näiden joukkoon kuuluu muun muassa tuo kolminkertainen upottaminen kasteen muotona.

Ehkäpä kirkolliset tavat eivät usein tule esille apologeettisessa argumentaatiossa sen takia, että ollaan niin älyllisesti ja opillisesti orientoituneita. Jos kuitenkin lähdetään liikkeelle siitä, että Jumala haluaa, että kirkossa noudatetaan tiettyjä tapoja ja näitä on kuljetettu eteenpäin läpi vuosisatojen, silloin ei ole mikään pikkujuttu, että niistä luovutaan. Jumalanpalvelustapojen muuttaminen on näin ollen minusta varteenotettava argumentti sen tueksi, että ortodoksisuus on kyllä todellinen Juuda näistä kahdesta vaihtoehdosta.

Paluu Vatikaani Ykköseen ja epistemologiaan

Tovi sitten kirjoitin pienen johdannon Vatikaanin I:n kirkolliskokouksen opetukseen paaviudesta ja annoin linkin Yankee Athonite -substackiin, jossa aihetta käsiteltiin pientä johdantoani tarkemmin. Ikäväkseni huomasin, että koko substack on poistettu. Aloin miettiä, pitäisikö minun kirjoittaa itse aiheesta laajemmin, kun kirjoitus ei ole enää saatavilla. No, minulla ei oikein paukut siihen riitä – siitäkään huolimatta, että eräs blogini lukija kehotti minua lukemaan pari Edward Feserin kirjoitusta (tämä, tämä), jotka vähän nyansoisivat kärkeviä näkemyksiäni Vatikaani I:n paaviusopetuksesta. Jaan tänään vain muutaman Feserin kirjoitusten herättämän ajatuksen.

Feserin keskeisenä pointtina on osoittaa, ettei suinkaan kaikki paavin julkinenkaan opetus ole kritiikkivapaata. Jos teologilla on hyvin perustellut näkemykset, hän ei voi ainoastaan sydämessään pitäytyä oikeaksi tietämiinsä näkemyksiin, vaan hän voi esittää kritiikkiä paavin opetusta kohtaan jopa julkisestikin. Toisin kuin väitin, roomalaiskatolilaiset eivät ole velvoitettuja sanomaan valkoista mustaksi paavin niin käskiessä. Eivätkä kaikki opilliset käsitykset ole ilmassa, kun paavi vaihtuu. On näet sitova traditio, jonka perusteella voidaan tietää, mitä roomalaiskatolinen kirkko opettaa – vaikka paavi olisi eri mieltäkin. Feserille itselleen keskeinen esimerkkitapaus on kuolemantuomio. Hänen mielestään kirkon perinne opettaa selkeästi kuolemantuomion moraalisuutta, ja siksi hän pitää paavi Franciscuksen kuolemantuomion torjuvaa linjaa vääränä.

Okei, eli siis vedän sanojani sikäli takaisin, että kirjoitin liian yksioikoisesti. Joskus virheellisesti ajatellaan, että vain paavin ex cathedra -lausumat ovat sitovia, mutta toisaalta sekään ei ole totta, että kaikki paavin julkinen opetus pitäisi niellä pureksimatta.

Näin teoreettisesti.

Haluaisin nyt pienoisessa hybriksessä haastaa vähän Feseriä juuri Vatikaanin I kirkolliskokoukseen vedoten. Tuo kokous opettaa, että katolinen kirkko on aina uskonut, että paavilla on ollut sellainen valta-asema kuin sen opetuksessa: paavi on koko kirkon hallitsija, joka pystyy ohittamaan paikalliset piispat päätöksenteossa ja suvereenisti linjaamaan, miten erinäisissä kysymyksissä menetellään. Ja nyt samalla kuitenkin roomalaiskatolisen kirkon huipputeologit väittävät useissa uusissa kirkko-opillisessa dokumentissa, ettei itä tunnustanut ensimmäisenä vuosituhantena paavin kanonista valtaa alueillaan. Enkä tiedä ketään vakavasti otettavaa nykytutkijaa, joka väittäisi, että Vatikaani I:n paaviuskäsitys olisi leimannut ensimmäistä vuosituhatta. Opinkehitys ei myöskään tässä oikein toimi, koska Vatikaani I:n dekreetti ei jätä sellaiselle tilaa. Kirkossa on kuulemma aina uskottu niin kuin se linjaa.

Tässä ongelma. Historia ja kirkon traditio ovat ristiriidassa Vatikaani I:n kanssa. Vatikaani I kuitenkin juurruttaa opetuksensa totuudellisuuden historiaan. Kun historia ei tue Vatikaani I:tä, mutta roomalaiskatolinen kirkko kuitenkin velvoittaa uskomaan Vatikaani I:n mukaan, käytännössä päädytään siihen, että pitää uskoa paaviin sokeasti tosiasioiden vastaisesti. Eli ainakin tässä kysymyksessä musta on valkoista, kun paavi niin sanoo. Eikä mikään suoranaisesti estä sitä, että ongelmakenttä laajenisi tästä yhdestä kysymyksestä useampaan. Sanoisin siksi, että kirjoitukseni keskeisin pointti pitää vieläkin paikkansa. Epistemologisesta näkökulmasta Vatikaani I on katastrofi. Se kyseenalaistaa kykymme tietää historiallisten lähteiden perusteella, mikä on kirkon usko. Homma jää paavin käsiin.

Vatikaani I ja kristillisen perinteen mitätöityminen

Vasta ensi torstaina julkaisen uuden oman kirjoitukseni. Ajattelin kuitenkin tänään mainostaa tätä mainiota substackia. Kirjoittaja tarttuu kysymykseen, jota itsekin olen pohtinut. En osaisi sanoa sitä kuitenkaan niin hienosti kuin hän. Peruspointsi on siis se, että Vatikaani I kohotti Rooman paavin sellaiseen asemaan, että kirkon traditio menetti käytännössä merkityksensä. Konsiili vaatii uskomaan, että kaikki olisivat aina uskoneet ja opettaneet paaviudesta samaa kuin Vatikaani I, vaikka historia puhuu selvästi sitä vastaan (ks. tämä, tämä ja tämä). Lisäksi se linjaa, että paavin julkiselle opetukselle pitää olla aina kuuliainen, silloinkin, kun hän ei puhu ex cathedra.

Teoriassa toki paavi on jatkumossa kirkon tradition kanssa, mutta käytännössä paavin puheisiin ei ole vastaansanomista. Vatikaani I:n noudattaminen tarkoittaa sitä, että kuulaisesti seuraa sitä, mitä paavi opettaa. Ihan silleen jesuiittamaisesti musta voi olla valkoista ja valkoinen mustaa, jos paavi niin linjaa. Leon aikana homma varmaan on kohtuullisen mielekästä, Franciscuksen ei niinkään.

Kirjoituksen ytimessä on Vatikaani I:n luoma valtava epistemologinen ongelma. Vatikaani I velvoittaa uskomaan paaviudesta yhtä sun toista historian vastaisesti ja sitoo yksittäisen katolilaisen kuuliaisuuteen paavin opetuksille, vaikka ne näyttäisivät olevankin traditiota vastaan. Paavin opetusta ei voi näin arvioida millään ulkopuolisilla kriteereillä. Katolisen uskon sisältö irtoaa historiasta riippumattomaksi mysteeriksi, jonka määrittely on täysin paavin käsissä.

Kirjoituksessa on yhtä ja toista muutakin Vatikaani I:sta seurannutta ongelmaa. Substackin kirjoittaja sanoo nämä jutut tosiaan paljon paremmin kuin minä. Kannattaa siis tutustua siihen, jos aihe kiinnostaa! Kun arvioidaan historiallisesti eri kirkkojen uskottavuutta apostolisen uskon vartijoina, tämä on ihan niitä painavimpia roomalaiskatolilaisuutta vastaan.

Ensivaikutelmia paavista

Edellisessä kirjoituksessani uumoilin sitä, että mikäli uusi paavi on yhtä progressiivinen kuin edeltäjänsä, roomalaiskatolilaisuus päätyy skismaan. Tässä vaiheessa on vaikea sanoa paavin progressiivisuusasteesta kauheasti mitään. Äkkiseltään vaikuttaa siltä, että paavi on maltillisen ja lempeän oloinen mies. Häneen liittyy piirteitä, jotka vetävät kahteen suuntaan: Esimerkiksi pukeutuminen ja nimivalinta viittaavat siihen, että uusi paavi on näkemyksiltään perinteisempi kuin Franciscus. Kuitenkin puheissa kuuluvat Franciscuksen äänenpainot, muun muassa, synodaalisuuden ylistäminen ja dialogisuuden korostaminen. Voi hyvin olla, että kardinaalikollegio näki uudessa paavissa sillanrakentajan, joka pitäytyy Franciscuksen perintöön, mutta on kuitenkin edeltäjäänsä ymmärtäväisempi ja maltillisempi myös kirkon perinteisiä ajattelutapoja, käytäntöjä ja niiden kannattajia kohtaan.

Minuun uusi paavi on tehnyt tavattoman hyvän ensivaikutelman ennen kaikkea siksi, että hän puhuu Kristuksesta. Hän ajattelee, että kirkon pitää jäädä taka-alalle ja kirkon Herran olla huomion kohteena. Tästä ei voi saada kuin pisteitä minun silmissäni. Ei kai siinä sinällään mitään pahaa ole, että kirkon johtajat ottavat kantaa globaaleihin ongelmiin. Tai puhuvat YK-kieltä. Mutta jotenkin tosi raikasta, että on paavi, jonka selkeänä näkynä on, että uskon ytimessä on Kristus. Ja että kirkon on kutsuttu uhrautumaan Herransa tavoin rakkaudessa maailman elämäksi, että se on kutsuttu tekemään lähetystä, viemään uskon iloa kaikille kansoille. Kirkon missio ei kavennu ilmastonmuutoksen torjuntaan, ihmisoikeuksien edistämiseen ja maalliseen rauhan julistamiseen. Paavi Leo XIV on vanha lähetystyöntekijä, ja tämä kuuluu hänen puheissaan.

Olen toiveikas uuden paavin suhteen. Toivon vilpittömästi, että hänen kauttaan leimaa kauttaaltaan Kristus-keskeisyys. Uskon, että täten hänellä voisi olla myönteinen vaikutus kaikkiin kristillisiin kirkkoihin.

Rooman ketteryys ja yhteinen tulevaisuus

Ajattelinpa julkaista ylimääräisen kirjoituksen tänään, koska uutta paavia ollaan parhaillaan valitsemassa. Uuden paavin valinta tuo mieleeni ortodoksisuuden ja roomalaiskatolilaisuuden erilaisen ymmärryksen kirkon rakenteesta.

Kun olen lukenut perusteluita roomalaiskatolilaisuuteen kääntymiselle, kenties kaikkein keskeisin argumentti näyttää olevan se, että kirkolla on yksi selkeä pää. Tämän seurauksena kirkko voi muun muassa selkeästi linjata, miten johonkin opilliseen tai eettiseen kysymykseen tulee suhtautua. Ei tarvitse (ainakaan teoriassa) arvailla sitä, mitä kirkko uskoo.

Roomaan verrattuna ortodoksisuus on hallinnollisesti selkeästi hajanaisempaa, kun ei ole yhtä paavin kaltaista päätä vaan useampi paikalliskirkko. Jotta johonkin kysymykseen saadaan yhteinen selkeä kanta, se voi ottaa aikansa, koska kaikkien paikalliskirkkojen pitää asettua samaan linjaan. Tarvitaan ehkä jopa kriisejä yhteisymmärrykseen löytymiseksi. Paikalliskirkkojen itsenäisyyttä painottaessaan ortodoksinen systeemi ei siis ole ollenkaan niin ketterä ja notkea kuin roomalaiskatolinen. Selkeys voi vaatia vuosisatoja.

Mutta minä en pidä ortodoksisuuden jähmeämpää systeemiä mitenkään huonona juttuna. Yksittäinen seurakuntalainen voi ihan iloisesti kilvoitella jonkin sortin epäselvyyden keskelläkin, ja nimenomaan ortodoksisuuden paikalliskirkkojen yksimielisyyden linja takaa sen, että ei tehdä nopeita ja typeriä päätöksiä. Todellinen yksimielisyys ehkä saavutetaan hitaasti, mutta se on ainakin huolellisen märehdinnän tulos. Systeemi tuo ortodoksisuuteen konservatiivisen eetoksen. Ja toki uskon, että kirkon elämää varjelee Pyhä Henki, eikä opillisen ja eettisen ajattelun koherenssi selity vain sillä, että systeemi ei mahdollista innovaatioita.

Tätä kirjoittaessani uutta paavia ei ole ehditty vielä valita, mutta rohkenisinpa ruveta profeetaksi ja väittää, että jos Franciscuksen seuraaja on yhtä progressiivinen kuin hän (mitä tosin pidän epätodennäköisenä), edessä on varmasti merkittävä skisma. Niin paljon Rooma on muuttunut viimeisen 12 vuoden aikana, eivätkä kaikki ole olleet kovin innoissaan. Paavin keskitetty valta on mahdollistanut sen, että roomalaiskatolisessa kirkossa on tapahtunut huomattavia opillisluontoisia muutoksia paavi Franciscuksen aikana. Näistä mainittakoon, vaikka uudelleenavioituneille ehtoollisen antamisen salliminen, kuolemantuomio-opetuksen muuttaminen sekä homoparien siunaaminen. (Traditionaaliset katolilaiset pyrkivät toki harmonisoimaan näitä muutoksia historiallisten näkemysten kanssa, mutta aika epätoivoista.) Tällaiset muutokset syövät uskoa siihen, että roomalaiskatolinen kirkko olisi opiltaan muuttumaton. Miten voi luottaa Rooman erehtymättömyyteen, jos kirkko olisikin opettanut Franciscukseen saakka esimerkiksi kuolemantuomion moraalisesta luonteesta väärin? Opinkehityksestä ei ole selittämään kelkan täydellistä kääntämistä. Kyse ei ole kehityksestä vaan muutoksesta.

(Tällä Franciscuksen ongelmallisen progressiivisuuden mainitsemisella en halua missään mielessä mitätöidä hänen ajattelunsa kauniita piirteitä ja elämänsä monenlaista esikuvallisuutta. Niistä voi lukea esimerkiksi tästä.)

Minä olen ehkä vähän hullunkurisestikin toiveikas siitä, mihin progressiiviset paavit lopulta johtavat. Uskon, että ”Pietari” nousee vielä lankeemuksestaan. Ja olen alkanut ajatella, että ehkäpä se tapahtuu juuri niin, että paavin alla roomalaiskatolinen kirkko menettää täysin uskottavuutensa erehtymättömänä opinvarjelijana. Tämän takia paavi alkaakin pikkuhiljaa hahmottua vain yhtenä erehtyvänä patriarkkana. Tässäpä loistava lähtökohta sille, että viides patriarkka voisi löytää takaisin neljän muun joukkoon! Jumala suokoon.

Haaveilemaani kehitystä on mielestäni hienosti alustettu jo tämän vuosituhannen alun ekumeniassa. Roomalaiskatoliset oppineet ovat ottaneet selvää etäisyyttä Vatikaani I:n paaviuskäsitykseen väittäessään, ettei ensimmäisen vuosituhannen aikana idässä ymmärretty paavilla olevan oikeutta puuttua suoraan muiden patriarkaattien asioihin. Jos nämä ekumeeniset kehityskulut kiinnostavat, kannattaa lukea Ravennan (2007), Chietin (2016) ja Aleksandrian (2023) dokumentit.

Jumala antakoon viisautta kardinaalikollegiolle, jotta voitaisiin saada kirkon ykseyttä edistävä paavi!