Avainsana: koetteleminen

Vain hunajaa maistanut tietää, miltä hunaja maistuu: vastine pastori Juuso Mäkiselle

Lähetyshiippakunnan pastori Juuso Mäkinen kommentoi uudessa kirjoituksessaan Luotettavasti ja luottavaisesti luterilainen tunnustuksellisten luterilaisten pastorien ja maallikoiden ortodoksiseen kirkkoon liittymistä. Minulle hänen puheenvuoronsa hahmottuu ennen kaikkea tunnustuksellisille luterilaisille suunnattuna ”paimenkirjeenä”, joka argumentoi, miksi luterilaisuuden jättäminen ei ole perusteltua. Koska minä olen kaiketi yksi tyypeistä Mäkisen kirjoituksen taustalla, ajattelin tänään heittää ilmoille pari hänen kirjoituksensa provosoimaa ajatusta.

Päällimmäisenä minulle kirjoituksesta jäi käteen sen älyllinen tulokulma. Niin kuin voidaan olettaa, Mäkinen lähtee liikkeelle siitä, että luterilaiset voivat olla luottavaisia uskonsa suhteen, koska se rakentuu Jumalan sanalle, eli Raamatulle. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että uskon keskiössä on Kristus ja hänen armotyönsä. Vankat uskon kulmakivet, tekevät uskosta luotettavan. Näiden itsestäänselvyyksien lisäksi on mielenkiintoista, että joihinkin opinkohtiin tai yksittäisiin historiallisiin lähteisiin vetoamalla Mäkinen rakentaa ihanteellisen kuvan luterilaisuudesta. Hän pyrkii muun muassa osoittamaan, ettei luterilaisuus laiminlyö ruumiillisuutta tai mystiikkaa.

Tiivistäisin Mäkisen älyllisesti painottuneen argumentaation piirteitä näin: usko on Raamatun lupauksiin luottamista, luterilaisuuden ruumiin arvostus näkyy siinä, että erinäiset opinkohdat, kuten kristologia, ylösnousemus tai ehtoollisteologia, korostavat ruumiin arvoa. Luterilaisuus antaa mystiikalle arvoa, koska muutama jamppa satoja vuosia sitten kirjoitti kauniisti jotain melko mystistä. Kirjoitan kärjistävästi, jotta pointti tulisi selväksi. Tulokulma uskoon on tosi älyllinen, liikutaan jossain opinkohtien maailmassa. Siksi koinkin, että Mäkinen ampuu omaan jalkaansa. Hänen argumentaationsa luterilaisuuden holistisuuden puolesta alleviivaa vain luterilaisuuden tolkutonta älyllisyyttä. Myönnettäköön tosin rehellisyyden nimissä, että hän mainitsee myös ulkoisia kirkollisia jumalanpalveluksen tapoja luterilaisen jumalanpalveluksen elementteinä, mutta aika heppoiseksi tämä puoli jää. Varsinkin, kun lähes kaikki ulkoiset tavat on luterilaisuudessa tapana leimata ehdonvallan asioiksi, jotka eivät ole mitenkään luovuttamattomia. Eikä hänen konstruktionsa luterilaisuuden ”kehopositiivisuudesta” vastaa minusta sitä, millaista luterilaisuus on nykyään käytännössä. Eikös valtavirtaa ole pari ristinmerkkiä, muutama seisomaan nouseminen ja käsien ristiminen? Ortodoksisuuden holistisuus on sen sijaan helppo todistaa liturgiassa tai muissa palveluksissa piipahtamalla.

En halua kieltää sitä, että luterilaisuus edustaa protestanttien parissa kaikkein ruumiillisinta kristillisyyttä etenkin sakramenttioppinsa tähden. Mäkinen korostaa ihan oikein sitä, että sakramentaalisuus tuo luterilaisuuteen myönteistä suhdetta ruumiiseen. On kuitenkin silti paksua väittää, että luterilaisilla on kaikista kristityistä kaikkein vahvin usko inkarnaatioon, kun esimerkiksi reliikit ja sakramentaalit (sekä pyhät ortodoksisilla kriteereillä) puuttuvat. Vieläpä luterilaista sakramenttioppia on perinteisesti leimannut sana- ja uskokeskeisyys. Tämä näkyy vaikkapa siinä, että kaste lohduttaa, kun ihminen muistelee siihen lupaavia armolupauksia. Tai ehtoollinen vahvistaa uskoa, kun kristitty uskoo ehtoollisleipään ja -viiniin liitetyt sanat. Sakramenttien hyötyyn päästään käsiksi (lapsikastetta lukuun ottamatta) vain intellektuaalisen prosessin kautta, joka toki sidotaan Pyhän Hengen työhön

Minä näen älyllisen painotuksen menevän aina Lutheriin itseensä saakka. Jos lukee hänen messu-uudistuksiaan, huomaa nopeasti, kuinka pedagogisia ne ovat. Uudistusten kärkenä on se, että kristittyjen tulee ymmärtää, mitä he uskovat. Tämä painotus näkyy myös Lutherin virsissä. Ne ovat vahvan katekeettisia, jotta kristityt oppisivat uskon totuuksia. Samalla Cranachit loivat kirkkotaidetta, joka on myös tavattoman pedagogista. Juuri pedagogisuuden kautta luterilaiseen uskoon on rakennettu sisään vahva opillisuus ja siten uskon totuuksien älyllinen tunteminen. Otan kontrastiksi ortodoksisen suhteen ikonitaiteeseen: ikonit ovat ennen kaikkea niissä kuvatun henkilökohtaista kohtaamista. Ikoneissa voi olla kyllä kuvattuna jokin esine tai symboli, joka identifioi siinä kuvatun, mutta niiden funktio ei ole leimallisen pedagoginen. (Luterilaisia esimerkkejä pedagogisesta symboliikasta löytyy roppakaupalla täältä.)

Mäkisen konstruktio historiallisesta luterilaisuudesta on myös epätarkka. Lähetyshiippakunnassa on tendenssinä kuvata historiallinen luterilaisuus liturgisesti koreaksi ja ruumiin huomioon ottavaksi uskoksi. Tämä on kuitenkin hyvin yksipuolinen kuvaus ja kumpuaa 1800-luvun uusluterilaisuudesta sekä Fort Waynesta. Jos tutkii reformaatioajan lähteitä, huomaa nopeasti, että luterilaisuus oli ulkoisten menojen suhteen hyvin hajanainen ilmiö. Kenties voisi sanoa yleistäen, että mitä lähempänä oltiin Sveitsiä, sitä karumpaa luterilaisuus oli. Mutta ei tämä toki ollut maantieteellisesti ihan selkeä juttu. Esimerkiksi ”Wittenbergin luottomies” Aegidius Hunnius kannatti ristinmerkin poistamista kastetoimituksesta, koska ajatteli sen vievän huomion pois Jumalan asettamasta riitistä. Upsalan kokouksen päätökset ovat taas hyvä esimerkki pohjoismaisesta matalakirkollisuudesta elevaation kieltämisineen. Ja yksittäisen kirjoittajankin ajattelussa voi nähdä piirteitä, jotka vetävät eri suuntiin: toisaalta korostetaan uskonnollisen taiteen pedagogista arvoa – mikä on muuten hyvin älyllinen painotus! – toisaalta sanotaan, ettei hurskaudesta menetetä mitään, vaikkei uskonnollista taidetta olisikaan käytössä, koska kyse on ehdonvallan asiasta. Sekin on hyvä kysymys, missä määrin luterilaisuus tarjoaa teologisia perusteita rikkaalle jumalanpalveluselämälle. Liturgiikan tutkija Bridget Heal on osoittanut esimerkiksi sen, että luterilaisen ortodoksian paikoittaista kuvamyönteisyyttä motivoi pitkälti reformoidun kristillisyyden ikonoklasmin vastustaminen. Kyse voi olla siis reaktiivisesta ”korkeakirkollisuudesta”, joka ei ole teologisesti pitkälle mietittyä.

Ortodoksisuudessa jumalanpalveluksen kauneus ei ole mikään ehdonvallan asia, koska se ilmentää Jumalan luomistahtoa – tahtoa, että ihminen viljelisi ja varjelisi maata. Tämä näkyy erityisen hyvin ehtoollisessa: Jumala antaa vehnää ja viinirypäleitä, joista ihminen jalostaa Jumalan antamien järjellisten kykyjen avulla leipää ja viiniä. Nämä tuodaan uhrina Jumalalle. Tähän uhriin Jumala vastaa tekemällä niistä ruumiinsa ja verensä. Läpeensä synergistinen prosessi (joka ilmentää muuten myös ortodoksista pelastuskäsitystä)! No, ehtoollinen on tietysti siinä mielessä poikkeus, että mikään muu pyhitettävä asia ei muutu Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Mutta sama dynamiikka leimaa kaikkea jumalanpalveluksen kaunistamista: Jumala on antanut meille ajallisia lahjoja sekä sielullisia kykyjä, joiden avulla Jumalan lahjoja voidaan jalostaa. Kun nämä lahjat ”annetaan takaisin” Jumalalle, silloin ne pyhittyvät. Tämä jalostaminen on yksi tapa ”viljellä ja varjella” luomakuntaa. Ja siksi kirkot ovat koristeellisia: Jumalan antamista raaka-aineista tehdään ihmisen saamilla kyvyillä jotain kaunista Jumalan kunniaksi, ja Jumala vastauksena lahjaamme pyhittää sen. Saman logiikan mukaan myös esimerkiksi suitsutus pyhittää. Koska luterilaisuudessa jumalanpalveluksen edellytys on suoranainen Jumalan käsky, tällainen jumalanpalveluksen teologia on suljettu pois. Siksi luterilainen liturginen fiilistely vaikuttaa jotenkin pinnalliselta, individualistisiin esteettisiin mieltymyksiin perustuvalta ilmiöltä.

Luterilaisuus ei ole ollut myöskään niin yksituumaista kirkollisen perinteen ja kirkkoisien suhteen kuin Mäkinen ehkä antaa ymmärtää. Luther oli paljon biblisistisempi kuin Melanchthon. (Tämä käy hyvin ilmi Arffmanin Sanan jäljet -teoksesta.) Kenties Chemnitz vei traditiopainotuksen äärimmilleen. Kaikki luterilaiset kokivat kuitenkin velvollisuudekseen poiketa kirkon traditiosta, mikäli se heidän tulkintansa mukaan oli Raamatun vastainen. Tämä näkyy kirkkaasti esimerkiksi siinä, että Luther, Melanchthon ja Chemnitz ottavat kaikki tietoisesti etäisyyttä Augustinuksen vanhurskauttamisoppiin, koska pitivät ajatusta vanhurskauttamisesta uudistuksena epäraamatullisena. Tästä päästäänkin Mäkisen kirjoituksen isoon teemaan, siihen, että luterilaisuuden jättäneet ovat kokeneet vapautuneensa tietämisen taakasta liityttyään ortodoksiseen kirkkoon.

Minusta Mäkinen ei oikein tarpeeksi huomioi sitä, että luterilaisuus oli protestiliike. Se määrätietoisesti irrottautui tietyistä keskiajan läntistä kristillisyyttä leimanneista ilmiöistä ja ennen kaikkea paavin alaisesta kirkkoinstituutiosta. Ja se teki nämä irtiotot Raamattuun vedoten. Näinpä luterilaisuuteen on ikään kuin sisäänkirjoitettu vaatimus, että meidän pitää oikeuttaa oma olemassaolomme itsenäisenä uskonnollisena liikkeenä ja uskonnolliset käsityksemme Raamatulla. Toki tässä välissä joku hyvä hiippakuntalainen tulee väittämään, ettei luterilaisuuden tarkoituksena ollut erota kirkosta vaan uudistaa se. Samapa tuo. Keskeistä on se, että reformaatio teki syviä irtiottoja sitä edeltäneestä perinteestä Raamattuun nojaten. Kirkkoinstituutioon ei voi luottaa varauksetta, vaan kaiken opin pitää perustua Raamattuun. Jossain tunnaripiireissä (esim. STLK, vanha Missouri-synodi) painotetaan vielä sitä, että jokaisen maallikonkin tehtävänä on koetella opinkäsitykset Jumalan sanalla. Jos kristitty tulee siihen tulokseen, että jokin oppi on epäraamatullinen, siihen ei voi tietenkään pitäytyä. Ja tämä kuvio on nyt se, minkä minä koin raskaaksi: velvollisuus todistaa uskonsa oikeaksi lankeaa yksittäisen kristityn päälle. Tästä velvoitteesta syntyy kokemus siitä, ettei kirkko kannattele uskovaa. Minun näet pitää olla kykeneväinen Raamatulla perustelemaan uskoni oikeaksi. Niinpä uskon elämäni on vahvasti minusta kiinni, vaikka kaikki tietyssä mielessä perustuisikin sanalle ja Kristukselle. Kaikki lopulta seisoo ja kaatuu sen varassa, että minä ymmärrän Raamattua oikein.

Mäkisen kirjoitus pyrkii jossain määrin vastaamaan esittämääni ongelmaan. Hän painottaa sitä, etteivät kaikki kysymykset ole oppikysymyksiä. Raamatun ja luterilaisten tunnustuskirjojen tulisi riittää. Luterilaisuuden sisällä on paljon erilaisia traditioita. Näihin ajatuksiin sanoisin vain, että tämä Lähetyshiippakunnalle ominainen tunnustuskirjojen painottaminen riittävänä yksimielisyytenä on historiallisesti heikolla perustalla. Esimerkiksi tunnustuskirjoista viimeinen, Yksimielisyyden ohje, pyrki saamaan Lutherin kuoleman jälkeen hajaantuneen luterilaisuuden yhdistymään. Siinä se onnistui melko hyvin. Mutta ei Yksimielisyyden ohje tai mikään muukaan tunnustuskirja ole oman ymmärryksensä mukaan koko raamatullisen opin esitys. Tunnustuskirjojen normatiivisuushan juontuu Raamatusta: niillä ei ole mitään omaa arvovaltaa, vaan niitä pidetään arvovaltaisina niiden raamatullisuuden tähden. Siksi se, että opillisen yksimielisyyden nähdään koskevan vain niitä kysymyksiä, jotka on mainittu tunnustuskirjoissa, on aika hatusta heitetty linjaus. Eikä muuten Lähetyshiippakunnankaan sisällä olla yksimielisiä kaikista kysymyksistä, joita tunnarit käsittelevät tai ainakin sivuavat (esim. Väisäsen kasteoppi).

Jos koko Raamattua pidetään opillisesti sitovana, alkaa tulla suuria haasteita. Minusta näyttää siltä, että tähän haasteeseen on tunnariluterilaisuudessa kaksi tapaa reagoida. Ensimmäinen on se, että todella pyritään pitämään kaikista Raamatun esittämistä opillisista käsityksistä kiinni. Käytännössä tämä johtaa yhä enenevään pirstoutumiseen, kun aina löytyy jokin uusi kysymys, josta ollaan eri mieltä. Tähän liittyen on tärkeä huomioida se, että historiallisesti luterilaisuudessa opillisesti sitovina ei ole pidetty vain oppeja, jotka on suoraan sanottu Raamatussa. Niiden lisäksi on myös painotettu sitä, että ”selkeistä Raamatun kohdista” tehtävät johtopäätökset ovat opillisesti sitovia. Niinpä on hurjasti potentiaalisia oppikysymyksiä, joista voidaan olla eri mieltä. Toinen tapa on taas jokseenkin mielivaltaisesti tapahtuva riittävän yksimielisyyden rajanveto. Lähetyshiippakunnassa se vaikuttaa olevan tunnarit ja naispappeuden torjuminen. En usko, että kukaan pystyy vedenpitävästi kertomaan, miksi raja on juuri tuossa. Käytännössä homma taitaa toimia niin, että kirkossa vaikutusvaltaisessa asemassa olevat tyypit päättävät sen olevan jossakin tietyssä paikassa. Tämä on vallan outoa juuri luterilaisuudessa, jossa usko kirkkoinstituutioon ei ole kovin suuri. Tilanne olisi toinen, jos ajateltaisiin, että kirkossa on hierarkia, joka on Pyhän Hengen ohjauksessa. Silloin olisi paremmat perusteet luottaa siihen, että linjaukset ovat Jumalasta.

Palaan alkuun, Mäkisen kirjoituksen älylliseen tulokulmaan. Minulle Mäkisen kirjoituksesta tuli ennen kaikkea mieleen ajatus: vain hunajaa maistanut tietää, miltä hunaja maistuu. Ortodoksisuutta voi ymmärtää kunnolla vain osallistumisen kautta, ei älyllisesti ulkopuolelta arvioiden. Ja nyt meitä on joukko tunnustuksellisesta luterilaisuudesta lähteneitä. Me kaikki tiedämme kokemuksellisesti ja omakohtaisesti, mitä tunnustuksellinen luterilaisuus on. On ihan turha väittää, ettemme olisi kunnolla juurtuneet luterilaiseen uskoon, eläneet sitä todeksi. Itse asiassa me kaikki olisimme varmasti kirjoittaneet ja ajatelleet täsmälleen samoin kuin Mäkinen muutama vuosi sitten. Mutta nyt, kun olemme saaneet maistaa Herran hyvyyttä aivan uudella syvyydellä, luterilaisuus on menettänyt makunsa. Voimme nähdä, miten Mäkisen kritiikki menee ohi maalin. Olemme löytäneet Kristuksen ihan uudella tavalla. Usko ei ole enää uskomista ”evankeliumin oppiin”. Se ei ole vain Jumalan armolupauksiin luottamista eikä historiallisiin lähteisiin perustuva konstruktio. Se on henkilökohtainen ja vuorovaikutuksellinen suhde ihmiseksi tulleeseen Jumalan Poikaan hänen perustamassaan kirkossa.

Hurmahenkisyyttä vai Hengen hedelmää?

Kirjoittaessani viime viikon kirjoitusta mieleeni tuli, miltä se voi kuulostaa tunnustuksellisiin luterilaisiin korviin. Aloin ajatella, että jos olisin itse lukenut tuollaisen tekstin muutama vuosi sitten, olisin torjunut sen suoralta kädeltä: Siinä oma kokemus on laitettu Jumalan sanan edelle. On luovuttu raamatullisesta opista ja luotettu omiin tunteisiin, vaikka Raamattu todistaa, että ihmisen sydän on täysin turmeltunut (vrt. Jer. 17:9).

Otanpa tässä kohden vastaukseksi noihin hyvin luterilaisiin ajatuksiin Paavalin esimerkin. Hänhän kääntyi kristityksi nimenomaan kokemuksellisin perustein: Jeesus ilmestyi hänelle, ja sen seurauksena Raamattu alkoi avautua uudella tavalla; enää Vanhan testamentin ja Jeesuksen välillä ei ollut ristiriitaa. Ja kokemuksesta kääntynyt Paavali on siis se sama herra, joka julistaa tiukasti galatalaisille, ettei pidä uskoa mihinkään, mikä on ristiriidassa Jumalan sanan kanssa (Gal. 1:8–9). No, en ole niin suuruudenhulluuden vallassa, että sanoisin oman kokemukseni olevan täsmälleen samanlainen kuin Paavalilla, mutta jossain mielessä kyse on samasta: kokemuksen seurauksena näen toisin kuin ennen.

Rinnastustani voi haastaa tietysti juuri siihen vedoten, että Paavalin kokemus oli aivan erityislaatuinen, joten minun kokemustani ei voi verrata ollenkaan siihen. Olkoon. Jos Paavalia ei lasketa, vetoan Lutheriin: luterilaisethan ajattelevat, että Lutherin kokemus pelastusvarmuuden löytämisestä Roomalaiskirjeen äärellä antoi hänelle oikeanlaisen ymmärryksen Raamatun sanomasta. Ilman pelastusvarmuutta (tai lain ja evankeliumin oikeaa erottamista, josta tuo kokemus nousee) Raamattu pysyy suljettuna kirjana. Jokaisella tulisi olla luterilaisuuden mukaan tämä kokemus, ja näin ollen kokemuskorostus ei ole luterilaisillekaan vieras – ainakaan silloin, kun se kytkeytyy pelastusvarmuuteen. Ja luterilaisillakin kokemus on sidoksissa Raamatun oikeaan ymmärtämiseen. Eli kokemukset ovat lopulta kaikkien mielestä ihan ratkaisevan merkityksellisiä. Siksi ei ole kauhean rakentavaa leimata kaikkea kokemuksellisuutta hurmahenkisyydeksi. Enkä väitä, että kaikki luterilaiset tekisivät näin. Tuskin kukaan väittää noin ihan suoraan. Joskus tosin on vähän tällaista taipumusta ilmassa. Lopulta olennaiseksi kysymyksesi taitaa nousta se, pitääkö kokemukseni yhtä totuuden kanssa.

Esittämässäni tunnustuksellisessa luterilaisessa kritiikissä keskeisenä taustaoletuksena on, että ortodoksinen usko on Raamattua vastaan. Mutta tämän oletuksen minä nykyään haastan. Väitän, että luterilainen Raamatun tulkinta rakentuu myöhäiskeskiaikaan sidoksissa oleville taustaoletuksille, jotka ovat vieraita Raamatun ajan kirjoittajille, ja vinouttavat luterilaista Raamatun luentaa. Näitä oletuksia pyrin avaamaan kolme vuotta sitten viidennessä palasessani. Palaan niihin toki vielä moneen kertaan tällä blogillani. Tässä yhteydessä sanon vain, että kun oma ajatteluni muuttui ja tulin tietoisemmaksi niistä oletuksista, jotka ohjasivat Raamatun lukutapaani, ristiriidat ortodoksisen uskon ja Raamatun välillä katosivat. Kyse oli nimenomaan siitä, että tulkintaani värittäneet uskomukset muuttuivat; en elä tällä hetkellä minkään sortin sisäisessä jännitteessä sen kanssa, että tietäisin Raamatun oikeasti opettavan luterilaisittain, mutta koska minua viehättää ortodoksinen usko, pyrkisin tukahduttamaan sen, minkä tiedän oikeaksi.

Mutta mikä sitten voisi olla yhteinen kokemusten koettelemisen kriteeri, jonka taakse sekä ortodoksit että luterilaiset voisivat asettua? Mieleeni tulee yksi, johon luterilaiset eivät kovin usein viittaa, mutta joka on kuitenkin perin raamatullinen: Hengen hedelmä ja lihan teot (ks. Gal. 5:19–22). Näihin liittyen haluan mainita erään jutun, jonka opin luterilaisesta kommentaarista: Paavali ei puhu Hengen hedelmistä vaan hedelmästä, koska Henki on ykseyden Henki; kaikki Hengen hedelmä luo ja yllä pitää ykseyttä. Sen sijaan lihan teot ovat moninaisia, koska ne pirstovat ja erottavat ihmisiä toisistaan.

Ykseyden korostuksesta minun on helppo tehdä sovellus omaan elämääni: kokemukseni johti minut pikkuruisesta ja hyvin vahvasti tietynlaiseen luterilaisuuden tulkintaperinteeseen sitoutuneesta kirkkokunnasta osaksi maailmanlaajuista kirkkoa, jonka juuret menevät aina apostoliseen aikaan saakka. Minun on vaikea olla näkemättä Pyhän Hengen työnä ajatteluni nytkähtämistä siihen suuntaan, ettei minulla ole enää samanlaista luottamusta päätelmiini tai tulkintojeni virheettömyyteen kuin ennen. Nykyään luotan enemmän toisten viisauteen. Kun esimerkiksi tutkin kirkon historiaa, haluan ottaa minua paljon pidemmälle päässeiden kilvoittelijoiden opetuksen rakkaudella vastaan ilman, että suodatan sen luterilaisten erityiskorostusten tai minkään muun vastaavan läpi. Ja koska ortodoksinen usko vaikuttaa minussa – hyvin vajavaisesti tosin omasta syystäni – samanlaista hengellisyyttä kuin pyhissä isissä ja äideissä, koen syvää hengen yhteyttä heidän kanssaan. Oikeastaan juuri yhteinen, jaettu kokemus menneiden polvien ja minua pyhempien kanssa vakuuttaa minua siitä, että käänteentekevät kokemukseni olivat Jumalasta.

Hengen hedelmään ja lihan tekoihin liittyen tahdon vielä nostaa esille yhden kysymyksen, jonka esitin kolme vuotta sitten. Kysyin silloin muutamalta tiukalta luterilaiselta tutultani, että jos minulla on nykyään syvempi rauha ja ilo kuin ennen, onko tämä Beelsebulista (vrt. Luuk. 11:14–20). Toisin sanoen: jos ortodoksisuus parantaa sieluani aivan toisenlaisella syvyydellä kuin luterilainen uskoni, voiko se olla perkeleestä? En tainnut saada kysymykseeni minkäänlaista vastausta.

Ymmärrän, että tuumailuni tuskin liikuttavat luterilaisuudesta syvästi vakuuttunutta suuntaan tai toiseen. En ylipäätään oikein usko, että sanoillani on sellaista voimaa. Ja en ole tässä kirjoituksessani edes mennyt raamattuargumentteihin tai mihinkään muuhun sellaiseen, millä olisi varmaankin suurempi painoarvo. Toivon kuitenkin, että nämä ajatukseni valottaisivat sitä, miksi olen taipuvainen pitämään kokemuksiani luotettavina, ja selittäisivät, miksi uskon niin kuin uskon. Ensi viikolla, jos Jumala suo, pohdin hieman sitä, kuinka normatiivinen asema Lutherin kääntymyskokemuksella on luterilaisuudessa.