Viimeksi kirjoitin ilahtuneeni uuden paavin Kristus-keskeisyydestä. Annoin ymmärtää, että minusta nykyään kirkkojen johtajat puhuvat ehkä turhankin paljon muusta. Tästä tuli mieleeni se, että pidin vuosi sitten Teologian ja uskonnontutkimuksen päivien ekoteologian sessiossa esitelmän pyhittäjä Maksimos Tunnustajan tarjoamista näköaloista ekologiseen kriisiin. Sen pihvinä on se, että maapallon vaarantumisen taustalla on ennen kaikkea hengellinen kriisi, johon ainoana ratkaisuna on Jumala. Jos me omistaudumme Jumalan kasvojen etsimiseen, maapallo pelastuu kyllä siinä samassa.
Vaikka en tee esitelmässä suoria sovelluksia kirkkojen julistukseen, esitelmäni tekee ymmärrettäväksi sen, miksi olen pitänyt paavin puheista: mikään yleiseen järkevyyteen tai hyvään tahtoon perustuva visio ihmiskunnan valoisemmasta tulevaisuudesta ei ole toimiva. Vain Kristus voi tuoda rauhan. Rauhan sieluille. Rauhan kansoille. Rauhan ympäristölle.
Esitelmäni ei tainnut saada suurta suosiota. Yksi dosentti jopa hermostui minulle, kun hänen mielestään annoin turhan yksioikoisen kuvan nykyisen ilmastovalistuksen luonteesta. Ehkäpä näin. Olen tosin vieläkin sillä kannalla, että peruspointsini on ihan kohdillaan… Joka tapauksessa ajattelin julkaista esitelmäni kokonaisuudessaan tässä. En ole julkaissut sitä muualla ja ajattelin, että se voisi olla joidenkin lukijoiden mielestä kiinnostava.
Askeettista ankeilua ja maailman välineellistämistä: maksimoslainen ohjelma maapallon pelastamiseen
Johdanto
Maksimos Tunnustaja oli bysanttilainen munkki, joka eli valtaosan elämästään 600-luvulla ja hänellä on ollut suunnattoman suuri vaikutus koko kristilliseen maailmaan. Hän vaikutti esimerkiksi merkittävästi siihen, että kuudes ekumeeninen kirkolliskokous (681) linjasi Kristuksella olevan kaksi tahtoa. Maksimoksella on ollut myös merkittävä bysanttilaiselle luostariperinteelle askeettisella opetuksellaan. Modernissa akateemisessa tutkimuksessakin Maksimos on ollut suosittu. Tämä on johtunut ennen kaikkea hänen teologiansa syvyydestä. Sitä on kuvattu vertaansa vailla olevaksi Raamatun eksegeesin, askeettisen hengellisyyden, kirkkoisien teologian ja kreikkalaisen filosofian synteesiksi.
Tämän esitelmän suhteen on todettava ihan aluksi, ettei Maksimos puhu maapallon pelastamisesta suoranaisesti mitään. Maailman pelastamisesta sen sijaan hänellä on paljonkin sanottavaa. Niinpä ajattelin lähestyä maapallon pelastumista maailman pelastamisen näkökulmasta. Maailmalla Maksimos tarkoittaa joko makrokosmosta tai mikrokosmosta. Makrokosmos kattaa kaiken luodun, niin näkyvät kuin näkymättömät. Luodulla on aineellinen ja henkinen puoli – on kiviä, keppejä ja karkkeja, mutta myös enkeleitä, valtoja ja voimia. Mikrokosmos puolestaan on jokainen ihminen, koska jokaisessa ihmisessäkin on aineellinen ja henkinen puoli, ruumis ja sielu. Maksimoksen visiossa henkisen on tarkoitus hallita aineellista.
Sielun osat ja maailman epäjärjestys
Maapallon ja maailman pelastamisen ymmärtämiseksi on olennaista käsittää, millainen ihmissielu on. Maksimoksen mukaan sielussa on kolme osaa, joiden välillä on hierarkia. Sielun korkein osa on mieli, joka mahdollistaa niin hengellisen katselun, theorian, kuin järjellisen ajattelemisen. Palaan näiden selittämiseen hieman myöhemmin. Sitten on sielun keskimmäinen osa, intosielu. Se on sielun sisukas ja aggressiivinen osa, joka muun muassa ylläpitää sielun pyrkimyksiä kohti päämääräänsä. Sielun alin osa on himosielu, jolle kuuluu nautintojen kokeminen. Sielu toimii oikein silloin, kun korkein osa hallitsee ja alimmat toimivat sen päämäärien mukaan. Toki myös ruumis, koska sielu määrittää täysin sen suuntautuneisuuden.
Ihmisen tarkoituksena saavuttaa lepo Jumalassa. Tämä lepo saavutetaan silloin, kun ihmissielu on mielen johdolla kaikkineen suuntautunut kohti Jumalaa ja saa hänessä perimmäisen tyydytyksen. Mutta tässä on ongelma. Ihmissielu on näet mennyt syntiinlankeemuksen seurauksena epäjärjestykseen. Himosielu dominoi ihmisen sisäistä elämää alistaen mielen ja intosielun päämäärilleen.[1] Jumalan sijaan langenneita ihmisiä kiinnostavat aistinautinnot. Koska ihminen on luotu löytämään perimmäinen tyydytys Jumalassa, aistinautinnot eivät voi antaa hänelle perimmäistä tyydytystä. Niinpä Jumalan unohtanut maailma ajautuu aistinautintojen ainaiseen kierteeseen, josta seuraa vain tuskaa ja kärsimystä. Meidän aikanamme maapallon vaarantuminen. Eli mikrokosmoksen sekasorto vaarantaa myös makrokosmoksen.
Maksimoslaisesta näkökulmasta esimerkiksi ympäristökriisi on siis hengellinen ongelma. Se ilmentää radikaalissa muodossa langenneen ihmisen perustavaa pahaa taipumusta: pyrkimystä tyydyttää jumalakaipuu kehnoilla korvikkeilla. Usein tarjotut vastalääkkeet ilmastonmuutoksen hillitsemiseen vaikuttavat heikoilta. Suuri ongelma ilmastovalistuksen suhteen on sen perimmäinen oletus: kun ihmisille jaetaan tietoa tai laaditaan tarpeeksi kauheita tulevaisuuden skenaarioita, ihmisten käytös muuttuu. Tällainen lähestymistapa on maksimoslaisesta näkökulmasta antropologisesti vajavainen. Jos ihminen olisi puhdas mieli, ehkä pelkkä tieto riittäisi. Jos aistinautintohakuisuus ei dominoisi sielua, tulevaisuuden uhat kiinnostaisivat ehkä käsillä olevia aistinautintoja enemmän. Mutta kun ihmissielu on kolmiosainen ja epäjärjestyksessä, tarvitaan muutakin.
Miten kosmos voi sitten pelastua?
Tie maailman ja maapallon pelastumiseen
Maksimoksella on vankka usko siihen, että tie maailman pelastumiseen ei ole ihmisen sielun voimien tukahduttaminen tai kieltäminen. Avain on niiden kanavoiminen toisin. Sen sijaan, että ne ovat suuntautuneet aistittavaan maailmaan ja sen nautintoihin, sielu tulee askeettisen kilvoittelun kautta suunnata kohti Jumalaa.[2] Mielen pitäisi ottaa johtajan paikka himosielulta ja suunnata koko sielun suunta taivaallisiin.
Maksimos ajattelee, että kullekin sielun osalle kuuluvat omat harjoitteensa, joilla sen orientaatio laitetaan kuntoon.[3] Käytännössä Maksimoksen visio ei ole kauhean innostava, jos on moderni länsimaalainen ihminen. Koska himosielun keskeisenä paheena on ruumiin irrationaalinen rakastaminen, sen uudelleen suuntaaminen vaatii aistinautintohakuisuuden vastustamista,[4] esimerkiksi paastoten, unesta tinkien ja seksuaalista siveyttä harjoittaen. Kaikkea, mihin liittyy aistinautinto pitää käyttää järjellisesti: ravintoa elämän ylläpitämiseen, unta ruumiin voimien palauttamiseen, sukupuoliyhteyttä lasten saamiseen, ja niin edelleen.[5] Rationaalisen toiminnan kautta himomme voivat jalostua Jumalan haluamisen hyveeksi, joka suo tyydytystä, joka voittaa kaikki aistilliset nautinnot.[6]
Intosielun paheista maininnan arvoinen on viha. Sitä vastustetaan olemalla laupias ja myötätuntoinen.[7] Näin lähimmäisten rakastamisesta voi syntyä intosielussa Jumalan rakastamisen hyve. Mielen keskeisiä paheita ovat puolestaan ylpeys ja Jumalan unohtaminen. Niinpä mieli on täytettävä rukouksella ja luomakunnan hengellisellä katselemisella. Luomakunnan hengellisessä katselemisessa on kaksi tasoa.
Alemmalla, järjellisellä, tasolla se tarkoittaa sitä, että ihminen johtaa mielensä kaikesta näkemästään aina Jumalaan. Luomakunnassa nähtävät kauneus, viisaus ja hyvyys on tarkoitettu johtamaan mieli päättelyn kautta siihen, että on olemassa kauneuden, viisauden ja hyvyyden lähde.[8] Mieltä harjaannutetaan päämäärätietoisesti siihen, että luotu ei vie sitä mukanaan. Luodun hyvyys välineellistetään siihen, että mieli nousisi luodun kautta Jumalan luokse. Hengellisen katselun korkeampi taso on intuitiivisempi. Siinä päättelyllä ei ole enää sijaa, vaan ihminen näkee luodussa suoremmin Jumalan. Mieli ikään kuin vain katsoo taivaallisia todellisuuksia luomakunnan kautta.
Maksimoksen näkökulmasta voisi sanoa, että ihminen välineellistää aina maailman: joko ihminen välineellistää sen aistinautintojen palvontaan tai Jumalan palvelemiseen.[9] Luotu pääsee kuitenkin oikeaan arvoonsa vain silloin, kun se on Jumalan tuntemisen väline.
Maksimos summaa näkynsä siitä, että kullekin sielun osalle on omat harjoitteensa, esimerkiksi näin:
Armeliaisuus parantaa sielun vihasta ja paasto kuihduttaa intohimon; rukous taas puhdistaa mielen ja valmistaa sitä luomakunnan syvälliseen tarkasteluun. Näin Herra on antanut meille sielumme voimia [osia] vastaavat käskyt.
Rakkaudesta, I, 79. – Filokalia. II osa. Suom. sisar Kristoduli. Valamon ystävät, 1986.
Lopuksi
Nyt kun tie maailman pelastamiseen on lyhyesti hahmoteltu, voidaan tietysti kysyä, miten maapallon pelastuminen on muka saavutettu. Eikö vastaus ole ilmeinen? Jos me eläisimme Maksimoksen ”hengellisen ohjelman” mukaan, maapallo varmasti pelastuisi. Me söisimme vaatimatonta ruokaa vain elääksemme. Emme tekisi pitkiä lentomatkoja etelän lämpöön. Tukahduttaisimme kaikenlaisen vihan rakkaudella. Ei olisi globaalia kapitalismia, ei ilmastonmuutosta, ei sotia. Joku voi tietysti tässä vaiheessa huomauttaa, että maksimoslainen näkemys maailman pelastamiseen on täysin utopistinen. Ehkä se on. Mutta ajattelen sen tarjoavan ainakin kirkolle ja sen jäsenille evankeliumin mukaisen näköalan: jos me elämme etsien Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, siinä sivussa tulee kyllä kaikki muukin. Ei ainoastaan ravinto ja vaatteet vaan tarpeeksi monen innostuessa myös maapallon pelastuminen.[10]
Joku voi toki ehdottaa, voisiko Maksimoksen ajatuksia soveltaa niin, että ne sopisivat paremmin suurille massoille – kenelle tahansa uskosta tai uskonnosta riippumatta. Ajattelen, että silloin ei olisi enää kyseessä Maksimoksen radikaali visio. Päätän hänen sanoihinsa:
Joka rakastaa Jumalaa, tahtoo ennen kaikkea oppia tuntemaan Hänet itsensä; kaikki luotu on hänelle toisarvoista. Rakkaus innoittaa häntä lakkaamatta eteenpäin Jumalan tuntemisen tiellä.
Rakkaudesta, I, 4
[1] Vrt. Car. II:8, 59.
[2] Vrt. Car. III:3.
[3] Ks. esim. Car. II:54.
[4] Vrt. Car. III:12.
[5] Ks. myös Car. I:21; II:70.
[6] Car. III:64.
[7] Car. II:70.
[8] Vrt. Car. I, 96, 98.
[9] Vrt. Theol. 46.
[10] Vrt. Theol. 132.
Palasia 