Avainsana: älyllinen ongelma

Kaikkea ei tarvitse tietää

Toissakertaisen kirjoituksen jatkoksi tuli mieleen kirjoittaa vielä ylipäätään siitä, mikä on tietämisen arvoista. Minä olen yrittänyt opetella siihen, että suhteuttaisin aina sitä, mitä teen, elämäni tarkoitukseen, joka on sieluni pelastuminen. En ole tämän tavoitteen toteuttamisessa mitenkään täydellinen ja lankeilen koko ajan. Mutta teoriassa homma menee niin, että kun minun tekee mieli katsoa esimerkiksi uutisia, nettivideoita tai jotain muuta hömppää, mietin, onko niistä minulle todella hyötyä. Harvoin kadun sitä, että jätän jotain katsomatta. Mainitsemani uutisetkin ovat usein vain viihdettä. Klikkiotsikoita ja turhaa juoruilua, jotka eivät ruoki mitään ylevää. Mutta asioista pitäisi kuulemma ”olla perillä”…

En tiedä, onko se jonkin sortin ajattelun demokratisoitumista vai mitä, mutta usein minusta tuntuu siltä, että sillä pitäisi olla kauheasti väliä, mitä mieltä ihminen on. Ihan kuin kaikkien mielipiteillä olisi suurta painoa-arvoa. Ja kaiken lisäksi jokaisella pitäisi olla kaikkeen mielipide. Mutta miksi? Eikö sielun rauhan kannalta olisi paljon parempi, että keskittyisi niihin asioihin, joihin voi itse vaikuttaa? Turha hajauttaa sieluaan kaiken maailman murheisiin. Jos haluaa tulla pyhäksi, se vaatii armotonta kamppailua siinä elämäntilanteessa, jossa itse on. Jumalan armon avulla kaikki voimat siihen.

No, minä olen tällainen kummajainen, jonka mieli pyörii maailman ongelmien sijaan usein teologisissa ongelmissa. Ja näissäkin voi päätyä ihan hyödyttömiin tuumailuihin, joissa ei ole mitään hengellisesti rakentavaa.

Annan esimerkin. Ymmärtääkseni Dositheoksen uskontunnustus (1672) on ortodokseille normatiivinen. Sen mukaan vain ortodoksinen pappi (tai piispa) voi toimittaa pätevän ehtoollisen (artikla 17). Jos kohta tulkitaan niin, että ehtoollinen ei ole pätevä jonkun muun sitä toimittaessa, ajatus on hyvin linjassa ortodoksisen kirkkokäsityksen kanssa, jossa ehtoollinen tekee kirkon yhdeksi. Jos oikea ehtoollinen löytyisi muualtakin kuin ortodoksisesta kirkosta, olisi vaikea nähdä, miten se yksin olisi uskontunnustuksen yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen kirkko. No, minä olen siinä käsityksessä, että roomalaiskatolilaisten parissa on kuitenkin syvää ehtoollishurskautta ja vaikuttavia kokemuksia ehtoollisen äärellä. Niinpä olen pähkäillyt, miten olisin uskollinen Dositheokselle, mutten mitätöisi roomalaiskatolilaisten ilmeisen syvää ehtoollishurskautta. Olen päätynyt sellaiseen ajatukseen, että Jumala voi nähdä roomalaiskatolilaisten rakkauden ehtoollista kohtaan ja vaikuttaa heidän ehtoollisessaan jotenkin poikkeuksellisesti armollaan. Eli Dositheoksen lausuma on totta, mutta Jumala haluaa silti vaikuttaa jollain tavoin roomalaiskatolisessa ehtoollisessa.

Toisena esimerkkinä voisi mainita sen, että olen parhaillani tekemässä tutkimusta, joka liittyy mystisiin kokemuksiin. Vaikuttaa siltä, että monissa eri hengellisissä perinteissä on samankaltaisia mystisiä kokemuksia. Ortodoksina minulle on tullut mieleen kaksi tulkintamallia niiden suhteen: ne ovat joko Jumalan antamia aitoja, mutta poikkeuksellisia kokemuksia, tai sitten niiden alkuperä on demoninen. Ehkäpä jokin muukin vaihtoehto on, ei ole tullut kuitenkaan mieleen. Suhtaudun jotenkin lähtökohtaisen nuivasti psykologisoiviin selityksiin. Toivoisin toki jälleen, että kokemusten alkuperä liittyisi vahvasti Jumalaan. Varsinkin kategorisesti paha kuitenkaan sanoa kauheasti mitään.

Pointsini näissä esimerkeissä ei ole nyt hahmotella ehdottomia vastauksia. Pikemminkin vain kysyn: mitä väliä kysymyksillä on minun kannaltani? Ne eivät ensinnäkään kosketa minua suoranaisesti ja toiseksi minulla ei ole käytännössä mitään mahdollisuutta saada niihin vastauksia. Niinpä niiden pyörittelyyn ei kannattaisi kauheasti tuhlata energiaa. Eivätköhän vastaukset selviä sitten aikojen lopulla, jos ovat selvitäkseen.

Ortodoksisessa hengellisyydessä hienoa on se, että painopiste on älyllisen tietämisen sijaan kokonaisvaltaisessa pyrkimyksessä seurata Kristusta. Minun ei siis tarvitse tietää monestakaan asiasta yhtään mitään. Voin keskittyä niihin juttuihin, jotka Jumala on antanut elämääni. Ja voin parhaani mukaan pyrkiä seuraamaan hänen tahtoaan, jotta oppisin tuntemaan hänet – en niinkään älyllisesti – vaan koko sieluni syvyydellä.

Tässä erään nunnan mainiota höpinää aihetta sivuten.

Suurin älyllinen ongelmani luterilaisuuden kanssa

Innostuin jo teininä Martin Chemnitzin teologiasta. Koska hän oli kenties suurin 1500-luvun patristikko, tutustuin hänen kauttaan kirkkoisien teologiaan. Vaikutuin siitä, että Chemnitz ei antanut ainoastaan raamattuperusteita luterilaisen opin tueksi vaan vyörytti myös varhaisten vuosisatojen teologien teksteistä perusteita sille, että luterilaiset palasivat varhaiskirkon uskoon keskiajan harhateiltä. Monessa opillisessa kysymyksessä Chemnitzin kirkkoisäperustelut olivat vakuuttavia, mutta oli yksi oppi, jossa hän oli mielestäni heikoilla. Ja tämä oli kiusallista, koska kyseessä on luterilaisuuden kannalta kaikkein keskeisin uskonkysymys: vanhurskauttaminen.

Chemnitz on hieno teologi siinä, että hän pyrkii esittämään kirkkoisien näkemykset rehellisesti. Niinpä hän sanoo ihan suoraan useaan otteeseen, että kirkkoisät opettivat vanhurskauttamisessa epäluterilaisesti. Hän on toki sitä mieltä, että he sydämessään uskoivat paremmin kuin opettivat. Kuvaavaa on esimerkiksi se, että hän myöntää, ettei kirkkoisä Augustinus ymmärtänyt vanhurskauttamista vain syntien anteeksiantamuksena, vaan myös uudistuksensa, mutta hän silti väittää, että koska tämä pani toivonsa syntien anteeksiantamuksen, tämä teki Augustinuksesta sydämessään luterilaisen. Enpä tosin tiedä, kuinka pätevä luterilaisuuden mitta on se, paneeko ihminen perimmäisen luottamuksensa syntien anteeksiantamukseen, koska silloin kaikki uskonsa vakavasti ottavat ortodoksit ja roomalaiskatolilaiset ovat luterilaisia… Suuri älyllinen ongelmani oli tarkkaan ottaen se, etteivät kirkkoisät vaikuttaneet jakavan samoja teologisia painotuksia kuin luterilaiset. Vaikka voitaisiinkin tulkita kirkkoisien pelastusopillista opetusta ”parhain päin”, eli mahdollisimman luterilaisesti, silti olisi selvää, ettei vanhurskauttaminen ollut heidän ajattelussaan keskeisellä sijalla. Heille se ei ollut ”oppi, jonka varassa kirkko seisoo tai kaatuu”.

Luterilaisena halusin suhtautua kirkkoisien opetukseen hyvin myönteisesti. Tähän oli kaksi isoa syytä: ensiksi 1500-luvun luterilaiset panivat paljon painoarvoa varhaisten vuosisatojen teologialle ja, toiseksi, minulla oli varmaan jonkinlainen tarve nähdä itseni osana vuosisataista uskon jatkumoa. Pidin hyvin epämielekkäänä radikaalia rappioteoriaa, jossa Konstantinos Suurella (n. 272–337) nähtiin ratkaiseva rooli kristinuskon turmeltumisessa. Koska halusin suhtautua kirkkoisiin myönteisesti, koin älyllisesti ongelmallisena sen, että erityisesti itäiset isät eivät puhuneet vanhurskauttamisesta juuri mitään. Heille keskeisiä pelastusopillisia teemat vaikuttivat olevan kuoleman kukistuminen ja synnin sairaudesta tervehtyminen. Juridiset kysymykset olivat heille toissijaisia.

Päädyin ajattelemaan, että vanhurskauttamisoppi oli turmeltunut hyvin pian apostolien jälkeen. Turmelusta selitti se, että uskolle vieras filosofinen vaikutus oli vienyt opillisen ajattelun painopisteet väärille urille. Pääpahikseksi mielessäni hahmottui Justinos Martyyri (n. 100/114–n. 162/168) – tai ortodoksisesti kutsuttuna: pyhä Justinos Filosofi –, joka väitti kristinuskoa tosi filosofiaksi, antiikin filosofioiden täyttymyksesi. Erityisen ongelmalliseksi katsoin hänen opetuksensa vapaasta tahdosta, jota pidin pelastusopin turmeltumisen kannalta ratkaisevana. En ollut niin hölmö, että olisin ajatellut yhden miehen turmelleen yhtäkkiä koko uskon, mutta pidin pyhää Justinosta pitkän turmeltumisprosessin alkuunpanijana. Vaikka en olisi halunnut, ajattelin, että minun oli kirkkoisien teologian valossa välttämättömänä omaksua jonkin sortin lievä rappioteoria, jotta pystyin pitämään kiinni luterilaisesta tavasta tulkita Paavalia ja vanhurskauttamisopin keskeisyydestä kristinuskossa.

On tuskin yllättävää, että nykyään kirkkoisien epäkiinnostus vanhurskauttamisoppia kohtaan ei ole minulle ongelma. Uskon, että edelliset kirjoitukseni Paavalin vanhurskauttamisopista selittävät kirkkoisien epäluterilaisia painotuksia: Paavalin tarkoituksena on Roomalaiskirjeen vanhurskauttamisopetuksessa perustella, ettei vanhurskauttamisen edellytys ole Tooran noudattaminen vaan uskollisuus Jumalalle. Paavalin vanhurskauttamisopetuksen taustalla vaikuttaa se, että kristinusko oli vielä ensimmäisellä vuosisadalla selkeästi osa juutalaisuutta, ja siksi jotkut juutalaiskristityt vaativat Tooran noudattamista vanhurskauttamisen ehtona. Kun toisen vuosisadan myötä kristinusko hahmottui jo vahvemmin itsenäiseksi uskonnoksi – ja varmasti myös Paavalin opetuksen ja Jerusalemin kokouksen (Ap.t. 15) tähden! –, Tooran noudattamista vaatineet äänet alkoivat hiljentyä. Tämä kehitys selittää, miksi vanhurskauttamisopipi on kirkkoisien tuotannossa melko marginaalinen teema: kun Tooran noudattamista ei enää vaadittu, vanhurskauttamista käsittelevät Raamatun jaksot, joita ylipäätään ei ole monta, jäivät luonnollisesti vähemmälle huomiolle.

Ortodoksisessa kirkossa vanhurskauttaminen on vieläkin esillä kasteen yhteydessä. Kirkon uskon mukaan meidät vanhurskautetaan kasteessa. Mutta ehkä usein ei tulla ajattelleeksi sitä, että kasteelle pääsy vaatii uskollisuutta – luterilaistenkin mukaan, vaikka heillä ei ole näin tapana sanoakaan. Kasteen ottaminen edellyttää näet konkreettisia inhimillisiä tekoja, jotka nousevat uskollisuudesta Jumalan sanalle; kasteen lahjojen osallisuuteen pääseminen vaatii vähintään, että kastettava menee/viedään kastepaikalle, tunnustaa uskonsa (joko itse tai kummin suulla) ja kastetaan. Kaikessa tässä on kyse inhimillisestä kuuliaisuuden vastauksesta Jumalan lupaukseen. Näin ollen kirkko on läpi vuosisatojen elänyt todeksi Paavalin opetusta vanhurskauttamisesta uskollisuuden kautta, vaikka se ei ole aina opetuksessaan laajalti käyttänyt vanhurskauttamiseen liittyvää terminologiaa.

Voidaan tietysti kysyä: eikö kristittyjä uhkaa vaara luottaa omiin tekoihinsa ja eikö siksi Paavalin vanhurskauttamisopin tulisi olla aina ajankohtainen myös kirkon julkisessa opetuksessa? Uskon, että syntien anteeksiantamuksesta ja armosta pelastumisesta voi opettaa muutenkin kuin vanhurskauttamiseen liittyvää kieltä käyttäen. Havainnollistaakseni tätä paneudun ensi kerralla siihen, mitä Paavali tarkoittaa lausuessaan Efesolaiskirjeessä:

”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.” (2:8–9)