Kirjoitin noin vuosi sitten pienen jutun ortodoksisuuden ongelmista. Silloin ilmaisin syvän luottamukseni siihen, että kyllä nykyiset ongelmat korjaantuvat. Sekopäinen kirkkohistoria rohkaisee toivomaan niin. Tuon kirjoituksen jälkeen olen kuitenkin miettinyt, että ongelmien suuruuteen vaikuttaa varmasti aika paljon se, mistä perspektiivistä niitä lähestyy. Tämä käy jotenkin ilmeiseksi roomalaiskatolisen apologetiikan äärellä.
Roomalaiskatolisessa apologetiikassa on joitain ortodoksisuutta vastaan suunnattuja argumentteja, jotka toistuvat usein. Ne painottavat ortodoksisuuden epämääräisyyttä. Näiden joukkoon kuulu se, että eri ortodoksisen paikalliskirkot ottavat eri tavoin muiden kirkkojen jäseniä kirkon yhteyteen. Eriävät asenteet eronneiden uudelleenavioitumiseen sekä ehkäisyvälineiden käyttöön mainitaan myös usein esimerkkeinä. Sitten toki painotetaan ortodoksisen maailman sisäisiä skismoja sekä etnistä kuppikuntaisuutta ikään kuin pysyvinä ongelmina, joita tuskin saadaan koskaan ratkaistua. Luonnollisesti kaikkiin epäkohtiin ratkaisuksi hahmottuu paavi ja Rooman magisterium.
En lähde tässä pureutumaan näihin esimerkkiongelmiin sen tarkemmin. Monen asian suhteen myöntäisin, että kyseessä on todellinen ongelma (vaikka minun henkilökohtaisella mielipiteelläni ei tosin ole kauheasti mitään väliä). Sen sijaan haluan oikeastaan sanoa vain sen, että nämä ongelmat hahmottuvat varmaan aika eri tavoin riippuen siitä, onko näkökulma niihin kirkon sisä- vai ulkopuolelta tuleva. Ymmärrän toki, että siinä vaiheessa, kun ihminen arvioi sitä, mihin kirkkoon kuulua, jotkin yksittäiskysymykset ovat kenties painavia. Mutta kun on osa tätä kirkkoperhettä, silloin niihin suhtautuu vähän eri tavoin. Ne ovat minun perheeni ongelmia. Voin hyvin myöntää, että ongelmia ne ovat, mutta ne eivät kuitenkaan kyseenalaista sitä, että tämä kirkko on Jumalan erityisen läsnäolon paikka maan päällä. Ja kun sitten katson kirkon historiaa, voin olla luottavainen, että lopulta ongelmat ratkeavat.
Mainittujen kysymysten pyörittelyyn liittyy ongelma, jota olen täällä viime aikoina hieman pitänyt esillä. Meillä läntisillä ihmisillä on usein vähän sellainen ajatustapa, että meiltä pitäisi löytyä näkemyksiä yhteen ja toiseen asiaan. Kullakin pitäisi olla jotenkin ulkopuolisen tarkkailijan rooli, jotta voisi teoreettisesti ja mahdollisen objektiivisesti ottaa kantaa kysymykseen jos toiseenkin. Mutta tämä ei ole ollenkaan ortodoksinen lähestymistapa. Ortodoksina minä olen yksi jäsen kirkkoperheessä. Minulla on oma paikkani, jossa voin toimia koko ruumiin hyväksi. Mutta tällaisten isojen ongelmakohtien selvittely ei ole oikeastaan minun heiniäni. Ne ovat piispojen vastuulla. Niiden älyllisen pohdiskelun sijaan minulla ikään kuin annetaan tila ja lupa keskittyä ihan muuhun. Omaan hengelliseen elämääni. Perheeni rakastamiseen.
Palasia 