marraskuu 2025 – Palasia

Pyhä ortodoksisuus vai orientaaliortodoksisuus?

Roomalaiskatolinen apologeetti Joe Heschmeyer oli äskettäin Pints with Aquinas -ohjelmassa. Juontaja Matt Fradd kysyi tältä näkemyksiä ortodoksisuuteen liittyen. Yhtenä argumenttina ortodoksisuutta vastaan Heschmeyer väitti, että oikean uskonnon etsijän pitäisi ”kaitsea” itseään ja pystyä esimerkiksi arvioimaan, kumpi, ortodoksisuus vai orientaaliortodoksisuus, on oikeassa. Hän argumentoi, että paaviuden avulla välttäisi ongelman. Tämän sanottuaan hän antoi raamattuargumentin paaviuden puolesta, mikä vaikuttaa minusta ihan yhtä ”itsensä kaitsemiselta” kuin opilliset argumentit ortodoksisuuden puolesta ja orientaaliortodoksiaa vastaan…

Olen sitä mieltä, että oikeaa uskontoa etsivä joutuu aina arvioimaan erinäisiä argumentteja eikä ongelmaa pääse pakoon. Mutta en ole kuitenkaan vakuuttunut, että ortodoksisuuden ja orientaaliortodoksisuuden kiistassa yksittäisellä etsijällä tarvitsisi välttämättä ole hyvin sofistikoitunutta ymmärrystä kahden ryhmän kristologisista eroista, jotka historiallisesti erottivat ne toisistaan. Jo pieni aihepiiriin paneutuminen esimerkiksi osoittaa sen, että orientaalit olivat fiksaantuneita pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen kristologisiin muotoiluihin. Siksi voidaan kysyä: onko perusteltua nostaa yksittäinen kirkkoisä ainoaksi validiksi kristologiseksi ääneksi vai pitäisikö huomioida laajemmin kokonaiskirkon kristologiset painotukset? Päälle sitten vielä se, että tutkimuksessa yhä väitellään Kyrilloksen kristologiasta. Olisi aikamoista hulluutta laittaa kaikkia pelimerkkejä yhden teologin varaan, kun elämänsä hänen teologiansa tutkimiselle omistaneet heebot ovat eri mieltä hänen näkemyksistään.

Heschmeyer olettaa, että opillinen argumentaatio olisi ainoa tapa arvioida, kumpi porukoista on oikeassa (jos siis oletetaan, ettei roomalaiskatolilaisuus ole vaihtoehto). Näin ei kuitenkaan ole. Kristologisen ongelmakentän voi välttää kiinnittämällä huomion sen sijaan instituutionaaliseen ja kanoniseen jatkuvuuteen. Usein Khalkedonia kannattavien ortodoksien ja Khalkedonin torjuneiden orientaaliortodoksien eron katsotaan astuneen voimaan heti Khalkedonin jälkeen vuonna 451. Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Kaksi ryhmittymää olivat pitkälti saman ulkoisen kirkon sisällä aina 500-luvun jälkimmäiselle puoliskolle saakka ja keisarit pyrkivät sovittelemaan ryhmittymien näkemyksiä, jotta yhteinen opillinen sävel löytyisi.

Keisari Justinianos Suuren kaudesta (527–565) muodostui sikäli vedenjakaja, että hän suosi piispaksi nimittämisissä Khalkedonin kannattajia ja orientaalimyönteiset piispat alkoivat loppua valtakunnasta. Tämän seurauksena orientaalien piispa Jaakob Baradeus vihki lukemattomia piispoja itäisellä Välimerellä ja perusti kaupunkeihin, joissa oli jo ortodoksisia piispoja, rinnakkaiset piispanistuimet. Tämä toiminta meni selkeästi kanonista perinnettä vastaan, jonka mukaan yhdellä alueella voi olla vain yksi piispa. Baradeuksen toiminnan seurauksena orientaalit erkaantuivat khalkedonilaisesta valtakirkosta. Nykyiset orientaaliset johtavat juurensa Baradeuksen perustamiin epäkanonisiin hierarkioihin. Historian valossa orientaalit olivat yksiselitteisesti ne, jotka erkaantuivat valtakirkosta.

Ehkäpä joku orientaali nyt väittäisi argumenttia vastaan, että harhaopin takia olisi sallittua perustaa rinnakkaishierarkioita. Mutta minä en ole ainakaan onnistunut paikantamaan yhtään varhaiskristillistä lähdettä, jossa sanottaisiin näin. Kirkon elämää leimasi vahva usko siihen, että totuus tulisi lopulta kirkolliskokouksissa vahvistetuiksi, vaikka välillä harha näyttäisikin olevan voitolla (kuten areiolaiskiistojen aikana). Baradeuksen toiminta oli irtautumista kirkon synodaalisesta toimintatavasta, kun yksittäinen piispa nousi kirkolliskokousten varaan rakentuvan mallin yli. Tämä rinnastuu siihen, miten niin sanotut tosi ortodoksit ovat toimineet modernina aikana vanhan kalenterin ja ekumenian tähden: he eivät ole jättäneet haitalliseksi kokemiensa ilmiöiden ratkaisemista kirkolliskokouksille vaan ovat ottaneet oikeuden omiin käsiinsä ja perustaneet epäkanonisia hierarkioita. Tämä on skismaattisuutta, epäluottamusta siihen, että Jumala ajallaan korjaa ongelmat kirkossa – mitä tahansa ne mahdollisesti ovatkaan.

Moderni ekumenia tuo vielä koko kysymykseen oman twistinsä. Siinä on ollut yleistä ajatella, että opilliset erot ortodoksien ja orientaaliortodoksien välillä liittyvät pitkälti sanojen erilaiseen käyttöön. Minä en ihan osta tätä. Mutta jos kuitenkin sanotaan, että osapuolet ovat lähentyneet toisiaan ja orientaalit ovat vakuuttuneet siitä, etteivät khalkedonilaiset ole nestoriolaisia – niin kuin on historiallisesti väitetty – voidaan kysyä, millä he oikeuttavat skismansa. Todistustaakka on yksiselitteisesti heillä, koska he erottautuivat khalkedonilaisista.

Viimeisenä näkökulma voisi peliin heittää vielä Pascalin vaa’an. Ortodoksisuus on ymmärtääkseni pelastusopiltaan eksklusiivisempaa kuin orientaaliortodoksisuus. Jos ihminen ei pysty arvioimaan, kumpi kahdesta vaihtoehdosta on oikea, kannattaa tietysti valita se, jonka hylkäämisestä olisi potentiaalisesti kohtalokkaammat seuraukset.

Palatakseni alkuun sanoisin siis niin, ettei Heschmeyer huomioi sitä, että suhteessa orientaaleihin ortodoksisuuden puolesta voi argumentoida monin muinkin tavoin kuin vain kristologisia yksityiskohtia analysoiden. Oikean uskon etsijä ei voi mitenkään välttää sitä, että eri vaihtoehtoja joutuu arvioimaan parhaansa mukaan. Toivon, että tässä esitetyistä näkökulmista voisi olla etsijälle apua!

Retractio V & VI: sanat takaisin uudesta paavista sekä kuolemantuomiosta

Kun uusi paavi, Leo XIV, oli valittu, ensivaikutelmani olivat hyvin positiiviset. Nyt kun aikaa on kulunut, olen tullut kriittisemmäksi. Hän on kyllä minusta vieläkin sangen sympaattisen ja lempeän oloinen mies, mutta Nostra aetate -asiakirjan 60-vuotisjuhlat ylittivät meikäläisen toleranssin. Oletin, että paavi olisi ollut augustinolaisena lähetystyöntekijänä vahva Kristuksen luovuttamattomuuden julistaja, mutta nuo bileet, joihin osallistui väkeä eri maailman uskonnoista, kielsivät käytännössä Kristuksen ainutlaatuisuuden ja antoivat vaikutelman, että kristinusko on vain uskonto muiden joukossa. (Aleksandrian patriarkka oli mukana kristittyjen välisessä tilaisuudessa, mutta onneksi ei näy uskontojen välisessä.)

Uusi paavi vaikuttaa pyrkivän kaikin puolin kirkon yhtenäisyyden varjelemiseen. Niinpä hän sallii Pietarin kirkossa samaan aikaan sateenkaarikulkueen ja latinalaisen messun. Jotenkin minusta tuntuu siltä, että kun kirkon ykseyden takeena on paavi, silloin uskon ykseyden merkitys helposti kärsii. Äärimmäiset ja ristiriitaiset linjat mahtuvat samaan kirkkoon, kun kaikki vain ovat alamaisia samalle kaverille. Lisäesimerkkinä tästä voisi mainita sen, että yleisesti Filioque-opin torjujat anatematisoidaan, mutta samalla kreikkalaiskatolilaist kunnioittavat Gregorios Palamasta ja jopa Markus Efesolaista pyhinä. En tiedä, mitä mieltä tällaisessa on. Kirkolla pitäisi olla yksi usko.

Vedänpä tässä samalla myös takaisin argumenttini, että Katolisen kirkon katekismuksen muutos opetuksessa kuolemantuomiosta olisi kiistaton argumentti roomalaiskatolilaisuutta vastaan. Tässä ohjelmassa esitetään aivan mainio selitysmalli, jolla saadaan harmonisoitua nykyinen kuolemantuomiokriittinen linja ja lännessä perinteisempi kuolemantuomiomyönteinen linja. Tällainen selitysmalli toimisi hyvin ortodoksisuudessakin, vaikka suhde kuolemantuomioon ollut aina länttä kriittisempi.

Isä Seraphim Rosen puhuttelevuus

Olen viime aikoina puhunut täällä ortodoksisten kilvoittelijoiden suuresta asketismista ja inspiroivasta esikuvallisuudesta. En ole kuitenkaan antanut yhtään konkreettista esimerkkiä. Olen äskettäin kirjoittanut artikkelia yhdestä modernista kilvoittelijasta. Siksi ajattelin tänään kertoa lyhyesti hänestä, pappismunkki Seraphim Rosesta. Hän ei asketismissaan ole suinkaan kovimmasta päästä. Minusta hän on kuitenkin puhuttelevuudessaan ihan omaa luokkaansa.

Jos joku on kuullut Seraphim Rosesta jotain entuudestaan, se liittyy todennäköisesti hänen opetukseensa tulliporteista, kuuden päivän luomisesta, ekumenian vastustamisesta tai lopunajoista. Siksi on ehkä sanottava heti alkuun, etten suinkaan ole hänen kirjallisen tuotantonsa suuri ystävä. Rose kuului Venäjän ulkomaalaiskirkkoon (ROCOR), jonka fani en ole – varsinkaan kun kyse on Rosen ajan ROCORista. Minua Rose inspiroi ja sykähdyttää ennen kaikkea ehdottomana kilvoittelijana.

Rose eli lyhyen elämän vuodesta 1934 vuoteen 1982. Hän kuoli yllättäen jonkinlaisen suolistossaan tapahtuneen kuolion seurauksena. Hän ehti olla ortodoksina noin 20 vuotta, munkkina 10 vuotta ja pappismunkkina viisi vuotta. Lähes koko ortodoksina olonsa ajan hän myi ja julkaisi kilvoittelijatoverinsa Hermannin (/Glebin) kanssa ortodoksista opetusmateriaalia, ennen kaikkea Orthodox Word -lehteä.

Rose syntyi keskiluokkaiseen ei-ortodoksiseen perheeseen. Parikymppisenä hän omaksui perennialistisen ymmärryksen uskontojen suhteesta. Niinpä hän näki kaikki perinteiset uskonnot teinä saman vuoren huipulle. Häntä viehätti etenkin taolaisuus. Hän paloi halusta löytää Totuus. Käännekohdaksi Roselle muodostui hänen silloisen poikaystävänsä ehdotus vierailla ortodoksisessa palveluksessa 50-luvun lopulla. Hän koki sydämessään tulleensa kotiin. Hän jatkoi palveluksissa käymistä ja vähitellen kasvoi sisälle uuteen uskoon. Hän jätti perennialismin taakseen, samoin kuin poikaystävänsä, ja omaksui jyrkän näkemyksen siitä, että ortodoksisuus on ainoa oikea uskonto. Hänen omalle hengelliselle kasvulleen San Franciscoon saapunut pyhä Johannes oli luovuttamattoman tärkeä. Pyhän Johanneksen siunaus työlle ja esirukoukset kantoivat hänen ja Hermannin kilvoittelua, joka alkoi Platinan ”erämaassa” 60-luvun lopulla. Tärkeitä olivat myös Optinan luostariperinne, johon hänellä oli elävä yhteys Venäjän ulkomaakirkon piispojen kautta, sekä Valamo ja etenkin pyhittäjä Herman Alaskalainen.

Rosessa on valtavan puhuttelevaa se, että hän on ikään kuin yksi meistä, aikamme lapsi. Totuuden janoa tukahduttaakseen hän vielä 50-luvun puolivälissä joi liikaa ja nautti hyvästä ruoasta ja muista aistillisista iloista. Mutta kaikki jäi, kun hän löysi Kristuksen.

Kuten sanoin, Rose ei ollut askeettisuudessaan äärimmäinen. Hän ei elänyt pelkällä leivällä. Hän söi useamman kerran päivässä. Hän nukkui kohtuullisesti ja vieläpä sängyssä – joka tosin koostui parista laudasta ja huovasta. Rosen luopumus oli kuitenkin suuri. Hän vaihtoi maailman ilot pariin hökkeröön kukkulalla, joka vilisi kalkkarokäärmeitä. Ei ollut vedenlähdettä, vaan kaikki vesi piti kantaa paikalle. Ei ollut peseytymismahdollisuuksia, ei sähköä, ei juuri lämmitystä, vaikka talvet olivat lumisia. Julkaisutoimintakin oli tavattoman raskasta ja työlästä, kun se tapahtui Gutenbergin metodein. Mutta kaikkea tätä Rose halusi. Hän luopui määrätietoisesti siitä, mitä hänellä oli, koska hän ajatteli, että Jumala opitaan tuntemaan vain luopumisen ja kärsimisen kautta. Mitä vähemmän on kiintynyt maailmaan, sitä suuremmin voi rakastaa Jumalaa.

Rose on ravisteleva. Kaikki ulkonainen luopumus ilmentää vain sisäistä paloa tuntea Kristusta. Näin radikaalisti vielä nykyäänkin joku voi uhrautua, jotta sydämessä ei olisi Kristuksen lisäksi toista rakkautta. Minulla – kuten ei varmaan monella muullakaan blogin lukijalla – ole mahdollista valita Rosen elämäntapaa kirjaimellisesti. Maailma sitoo. Mutta Rosen esimerkki saa kysymään: miten minä voisin edes pienessä määrin ilmentää omassa elämässäni sitä ehdotonta Kristuksen seuraamisen paloa, joka ajoi häntä eteenpäin?

Tässä vielä pari Rosen elämäkerran kirjoittajan, Platinan luostarin nykyisen igumenin, haastattelua: osa 1 ja osa 2. Elämäkerta on muuten parasta, mitä Rosesta voi lukea, jos sellaiselle tuulelle sattuu.

Kaksi skismaa: Juuda ja Israel, Konstantinopoli ja Rooma

Kuningas Salomon kuoltua hänen valtakuntansa jakaantui kahtia. Kahdestatoista heimosta kymmenen muodosti Israeliksi kutsutun pohjoisvaltakunnan, kun taas eteläiseen Juudaan jäi vain kaksi heimoa. Juudan etuna oli se, että sen alueella oli Salomon temppeli, laillisen jumalanpalveluksen paikka, sekä Jumalan asettama pappissuku, joka kantoi hänelle kuuluvia uhreja. Juudalle kuului myös lupaus tulevasta Messiaasta, jonka oli määrä tulla juuri Juudan sukukunnasta. Pohjoisvaltakuntaan taas pystytettiin jumalanpalveluskeskukset Beteliin ja Daaniin kultaisine vasikoineen. Papisto haalittiin kokoon eri sukukunnista. Uskonnollisia vaikutteita omaksuttiin ympäröivästä epäjumalanpalvonnasta. Päädyttiin siis jumalanpalvelukseen, jota Jumala ei ollut säätänyt.

Joskus roomalaiskatolilaiset apologeetit tykkäävät rinnastaa Israelin ja Juudan skisman roomalaiskatolisen ja ortodoksisen kirkon skismaan. Heidän mielestään ortodoksit rinnastuvat Israeliin, koska ortodoksinen kirkko kuulemma hylkäsi Jumalan asettaman paaviuden. Toinen rinnasteinen piirre on se, että valtaosa vanhoista patriarkaateista jäi itään, kun taas Rooma jäi patriarkaattien näkökulmasta vähemmistöksi, jolla kuitenkin ajatellaan olevan Jumalan siunaus.

No, historialliset rinnastukset ovat aina monitulkintaisia. Jos otetaan lähtökohdaksi se, että Vatikaani I -tyylinen paavius on Jumalan asetus, rinnastus Israeliin on toki ymmärrettävä. Mutta jos otetaan toinen näkökulma, Rooma voi hahmottua Israelina. Minulla on nyt mielessä jumalanpalveluskultti. Jos näet jumalanpalvelustapojen jatkumo otetaan keskeiseksi kriteeriksi, silloin ortodoksinen kirkko vaikuttaa hyvältä Juuda-kandidaatilta. Me näet käytämme hapatettua leipää ensimmäisen vuosituhannen tapaan. Me kastamme kolme kertaa upottaen apostolista perinnettä noudattaen. Me annamme imeväisille ehtoollista pitäytyen isiltä perittyyn käytäntöön emmekä ole koskaan kieltäneet kansalta osallisuutta Kristuksen vereen Herran käskyn mukaisesti.

En tietenkään väitä, että nuo liturgiset muutokset rinnastuisivat suoranaisesti kultaisen vasikan palvontaan. Selvää on kuitenkin se, että keskiajalla monista varhaiskristillisistä tavoista luovuttiin skolastiseen järkeilyyn vedoten: Kristuksen veren saa ehtoollisleivässäkin, koska kyseessä on ylösnousseen Kristuksen ruumis, ja siksi maljan voi pitää poissa kansalta; koska kaste on pätevä kunhan käytetään vettä ja kolminaisuuden nimeä, voidaan hyvin olla upottamatta; imeväiset eivät tarvitse ehtoollista, koska heille riittää kaste autuuteen, ja niin edelleen. Nämä muutokset eivät ole mitenkään vähäpätöisiä. Pyhän Basileios Suuren mukaan kirkko on perinyt apostoleilta suullisena perintönä käytänteitä, jotka ovat aivan yhtä velvoittavia kuin kirjallinen opetus. Näiden joukkoon kuuluu muun muassa tuo kolminkertainen upottaminen kasteen muotona.

Ehkäpä kirkolliset tavat eivät usein tule esille apologeettisessa argumentaatiossa sen takia, että ollaan niin älyllisesti ja opillisesti orientoituneita. Jos kuitenkin lähdetään liikkeelle siitä, että Jumala haluaa, että kirkossa noudatetaan tiettyjä tapoja ja näitä on kuljetettu eteenpäin läpi vuosisatojen, silloin ei ole mikään pikkujuttu, että niistä luovutaan. Jumalanpalvelustapojen muuttaminen on näin ollen minusta varteenotettava argumentti sen tueksi, että ortodoksisuus on kyllä todellinen Juuda näistä kahdesta vaihtoehdosta.