Yksi klassinen roomalaiskatolinen argumentti ortodoksisuutta vastaan on se, ettemme kykene määrittelemään, mikä tekee kirkolliskokouksesta ekumeenisen. Sitten luetellaan joitain kirkolliskokouksia, kuten vuoden 449 Efeson ryövärisynodi, joiden oli tarkoitus olla ekumeenisia kirkolliskokouksia, mutta jotka eivät sitä kuitenkaan olleet. Joskus ortodoksit vastaavat haasteeseen väittämällä, että ekumeenisen kirkolliskokouksen määrittää yksinkertaisesti se, että tietty kokous on saanut kirkon ymmärryksessä ekumeenisen kirkolliskokouksen aseman vuosisatojen varrella. Tämä väite ei kuitenkaan kestä päivänvaloa, se on vasta 1800-luvulla syntynyt. Kannattaa tsekata tämä kirjoitus, jos aihe kiinnostaa.
Ekumeeninen kirkolliskokous on oikeastaan helposti määriteltävissä. Nikean II kirkolliskokous näet linjasi, että synodista tekee ekumeenisen se, että se on kaiken viiden patriarkaatin ja niiden synodien ratifioima ja että kokouksen päätökset ovat levitetty koko maailmaan (vrt. Apt. 15:22–30). Koska viiden patriarkaatin systeemi ei ole apostolista perua, voidaan tietysti kysyä, kuinka mielekäs määritelmä on. Tällä ei ole kauheasti väliä periaatteellisesti, jos ekumeenisia kirkolliskokouksia pidetään erehtymättöminä. Niinpä myös tuota määritelmää. Mutta minusta määritelmä on toimiva, kun huomioidaan, mistä se nousee. Ajatus on nähdäkseni se, että koko kirkko on edustettuna viiden patriarkaatin kautta. Koko kirkkoa näet pidettiin erehtymättömänä, vaikka ajateltiinkin, että yksittäiset paikalliskirkot voivat mennä harhaan. Nikean II:n ekumeenisen kokouksen määritelmä tarkoittaa käytännössä sitä, että kun koko kirkko allekirjoittaa jonkin kokouksen opetuksen, silloin tuo kokous on ekumeeninen. Hallintosysteemi voisi olla periaatteessa muunkinlainen, olennaista on se, että koko kirkko on edustettuna. Jos esim. ortodoksinen kirkko tänä päivänä pitäisi ekumeenisen kirkolliskokouksen, viisi patriarkaattia (tai neljä) eivät riittäisi, koska nykyään on enemmän itsenäisiä paikalliskirkkoja kuin vuonna 787. Niidenkin tulisi ratifioida kokouksen opetus, jotta se olisi ekumeenisesti arvovaltaista.
Joskus on muuten sellainen harhaluulo, ettei ortodoksinen kirkko kykenisi enää järjestämään koko kirkkoa sitovia kokouksia. Tämä on kuitenkin virheellinen uskomus. Ortodoksisessa kirkossa on lukuisia kokouksia, jotka ovat yleisortodoksisesti hyväksyttyjä ja siten koko kirkkoa velvoittavia. Näistä mainittakoon esimerkiksi 1300-luvun puolivälin kokoukset, jotka vahvistivat pyhän Gregorios Palamaksen opetuksen Jumalan olemuksesta ja energioista sekä vuoden 1672 Jerusalemin synodi, joka kokoontui protestanttisuuden torjumiseksi. On sinänsä hyvä kysymys, miksi näitä kokouksia ei sanota ekumeenisiksi, jos koko kirkko on ne hyväksynyt. Ehkäpä syynä on se, että Rooma ei ole ollut mukana päätösten hyväksymisessä, joten Nikea II:n määritelmä ei kirjaimellisesti toteudu, vaikka Rooman ei katsota enää kuuluvan kirkkoon. Toisaalta syy voi olla sekin, ainakin myöhäisempien kokousten kohdalla, ettei keisari ole kutsunut niitä. Siinä mielessä ne eroavat myös ensimmäisen vuosituhannen kokouksista. (En tosin tiedä, kutsuiko keisari 1300-luvun kokoukset.)
Jos kiinnostaa lukea enemmän ekumeenisen kirkolliskokouksen määrittelemisestä, kannattaa lukea nämä kaksi kirjoitusta (tämä ja tämä), joista käy ilmi, että kirkon konsensus on ollut ratkaiseva ekumeenisuuden kriteeri. Ortodoksit ovat pitäytyneet johdonmukaisesti tähän varhaiskristilliseen ymmärrykseen.
Palasia 