Olen jonkin verran miettinyt sitä, miksi ortodoksisuus on tehnyt minulle henkisesti niin hyvää. Yksi suunnattoman iso selittäjä on suhde kristilliseen etiikkaan. Luterilaisena minun lähtökohtani Jumalan tahdon noudattamiseen oli äärimmäisen velvollisuuskeskeinen. Jumalan käskyjen täyttäminen oli itseisarvo. Siksi päädyinkin hyvin pieneen luterilaiseen kirkkoon, joka pyrki olemaan mahdollisimman uskollinen Raamatulle ja 1500-luvun luterilaisuudelle. Mutta väittäisin, että velvollisuuseettinen ajattelu leimaa ylipäätään meidän kulttuuriamme. Se on jonkinlaista protestanttiskanttilaista perintöä, joka imetään melkein jo äidinmaidosta.
Ortodoksisuudelle velvollisuuseettinen ajattelu on hyvin vierasta. Meidän perinnettämme leimaa vahvasti hyve-etiikka, jossa painotus ei ole abstrakteissa säännöissä tai lakipykälien itsearvoisessa noudattamisessa. Olennaista on se, millaiseksi ihminen muovautuu toimintansa seurauksena. Keskeistä on kysyä: vievätkö nämä teot minua kohti Jumalan kaltaisuutta?
Ortodoksinen ajattelu on nähdäkseni sikäli epämääräistä, että tapauskohtainen harkinta on luovuttamattoman tärkeää. Koska ei ajatella, että eettinen toiminta on ennen kaikkea sääntöjen noudattamista, joudutaan rukouksellisesti pohtimaan sitä, mikä on juuri tässä tilanteessa juuri tuon ihmisen parhaaksi. Kirkon perinne tarjoaa työkaluja, joita pitää osata käyttää oikein. Niiden oikea käyttö vaatii taas sielunhoitajalta harkintakyvyn hyvettä.
Vietin vajaat viisi vuotta sitten noin viisi kuukautta Kreikassa. Sieltä oli tosi raskasta palata kotiin, koska koin kreikkalaisen elämän asenteen hyvin hoitavana. Kreikka todistaa sen, että vähän toisenlaisellakin mentaliteetilla yhteiskunta pysyy pystyssä. Kaikki ei ehkä suju niin sulavasti kuin Suomessa, mutta väittäisin ihmisten voivan monella tavalla paremmin – vaikka Suomen väitettäisiinkin olevan maailman onnellisin maa. Minusta jokaisen suomalaisen olisi hyvä asua jonkin aikaa Kreikassa. Tekisi henkisesti hyvää. Suomessa altistuu tahtomaankin haitalliselle velvollisuuskeskeisyydelle. Onneksi ortodoksisuus tarjoaa täälläkin vähän vastapainoa.
Hyve-etiikasta kiinnostuneelle luterilaiselle minulla on pari kirjavinkkiä, jotka olivat itselleni hyvin merkityksellisiä matkalla ortodoksiksi. Ensimmäinen on Joel Biermannin A Case for Character: Towards a Lutheran Virtue Ethics, johon voi tutustua täällä. Olen antanut oman kappaleeni pois, joten en pysty kertomaan kirjasta kovin syvällisesti. Keskeistä siinä on kuitenkin se, että 1500-luvun luterilaisuudessa hyve-etiikalla oli ainakin jonkinlainen sijansa, varsinkin Melanchthonilla. Nykyisin yleinen tapa julistaa vain synneistä syyttävää lakia ja vapauttavaa evankeliumia ei ilmennä koko luterilaisen perinteen rikkautta, vaikka se onkin aina ollut luterilaisuudelle keskeinen tapa toimia. Toisena kirjavinkkinä Alexandre Havardin suomeksikin saatava Hyvejohtajuus. Se on aika kelpo johdanto hyveajatteluun.
Palasia 