Kuukausi: lokakuu 2024

Lupaus ja luvattu maa

Luterilaisuudessa on tyypillistä tehdä vastakkainasettelu lain ja evankeliumin lupausten välillä. Siinä, missä laki lupaa täyttäjälleen iankaikkisen elämän, evankeliumi tarjoaa iankaikkisen elämän täysin ehdoitta, kun ihminen vain uskoo siihen, mitä Kristus on tehnyt hänen puolestaan. Lain lupaukset ovat ehdollisia, evankeliumin ehdottomia.

Kun katsotaan Raamatun lupauksia, ajatus Jumalan armolupausten ehdottomuudesta ei jäsenny luterilaisesti. Tämän voi huomata aika vaivattomasti. Ehkäpä paras esimerkki on Israelin kansan vapautuminen Egyptin orjuudesta. Jumala antoi lupauksen kansan lunastuksesta sulasta armosta. (2 Moos. 3:6–10) Luvattu maa ei ollut minkäänlainen palkkio Israelin hyvistä teoista. Mutta silti Jumalan lupauksen täyttyminen vaati muun muassa kilvoittelua erämaassa. Ja vain ne, jotka olivat uskollisia Jumalalle, pääsivät perille. Ensimmäisestä matkaan lähteneestä sukupolvesta näitä oli kaksi, Joosua ja Kaaleb.

Luvattu maa osoittaa sen, että Jumalan lupaukset ovat ehdottomia ja armollisia siinä mielessä, että Jumala antaa lupauksensa täydestä armosta, eikä kukaan voi sanan tiukassa merkityksessä ansaita niitä. Samalla kuitenkin lupausten täyttämisen eteen ihminen voi joutua näkemään paljon vaivaa.

Luvattu maa on tärkeä esimerkki Jumalan lupausten luonteesta siksi, että Uuden testamentin lunastuspuheen taustalla on juuri kertomus Israelin lunastamisesta Egyptin orjuudesta. Lisäksi Uusi testamentti luo yhteyksiä kristillisen elämän ja Vanhan liiton valitun kansan erämaavaelluksen välille. Kenties selkeitten tämä näkyy 1 Kor. 10:ssa:

Sillä minä en tahdo, veljet, pitää teitä tietämättöminä siitä, että isämme olivat kaikki pilven alla ja kulkivat kaikki meren läpi ja saivat kaikki kasteen Moosekseen pilvessä ja meressä ja söivät kaikki samaa hengellistä ruokaa ja joivat kaikki samaa hengellistä juomaa. Sillä he joivat hengellisestä kalliosta, joka heitä seurasi; ja se kallio oli Kristus. Mutta useimpiin heistä Jumala ei mielistynyt, koskapa he hukkuivat erämaassa. Tämä tapahtui varoittavaksi esimerkiksi meille, että me emme pahaa himoitsisi, niinkuin he himoitsivat.

1 Kor. 10:1–6

Apostoli Paavali kuvaa Israelin veden läpi kulkemisen kasteena. Manna taas nähdään ehtoollisen esikuvana. Vertauskuvallisesti israelilaisten vaelluksen perustana oli siis kaste ja jatkuvana elämän lähteenä ehtoollinen. Vaikka israelilaiset oli kuitenkin vapautettu Egyptin orjuudesta sulasta armosta ja vaikka Jumala ylläpiti heidän elämäänsä ihmeellisesti, he kuolivat erämaassa, koska olivat uskottomia Jumalalle. Apostoli Paavali sanoo, että koko kertomus on Raamatussa meidän tähtemme.

Tämä perspektiivi Jumalan lupauksiin ja niiden täyttymiseen tekee ymmärrettäväksi ortodoksista pelastusajattelua. Ja laajemmin varhaiskristillistä pelastusoppia. Me voimme puhua hyvin voimakkaasti siitä, että ihmisen pelastus on täysin Jumalan armon varassa. Tämä johtuu siitä, että Jumala on sulasta laupeudestaan vapauttanut meidät ”Egyptin orjuudesta” kasteessamme ja ylläpitää hengellistä elämäämme ”taivaallisella mannallaan”. Samalla voidaan kuitenkin hyvin vahvasti painottaa hurskaan vaelluksen merkitystä, koska ilman sitä emme koskaan saavuta taivaallista luvattua maata, jonka Jumala on luvannut antaa omilleen sulassa armossaan. Sitä ei voi mitenkään ansaita omakseen, mutta sen saavuttaminen edellyttää jatkuvaa kilvoittelua ja uskollisuutta lupauksen antajalle. Ehdottomuus ja ehdollisuus voivat olla totta samaan aikaan ilman ristiriitaa.

Herran kärsivä palvelija (Jes. 53) ja luettu vanhurskaus

Aiemmassa luetun vanhurskauden keskeisten kohtien analyysissani jätin kokonaan kommentoimatta Jes. 53:a. Sekin esitetään joskus todisteena luetulle vanhurskaudelle. En lainaa tässä koko lukua, vaan nostan esille jakson, jota yleensä lainataan todisteeksi luetulle vanhurskaudelle, ja selitän, miksi siinä ei opeteta luettua vanhurskautta. Jakso kuuluu näin:

Mutta totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut. Me vaelsimme kaikki eksyksissä niinkuin lampaat, kukin meistä poikkesi omalle tielleen. Mutta Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme.

Jes. 53:4–6

Luetun vanhurskauden kannattajan ajatus menee niin, että koska Kristus otti meidän kipumme kannettavakseen, koska häntä runneltiin meidän pahojen tekojemme tähden ja koska Jumala heitti hänen päälleen meidän syntivelkamme, tämä tarkoittaa, että Kristukselle luettiin meidän syntimme ja niiden tähden Jumala rankaisi häntä. Vastineeksi sanoisin, ettei kukaan ole eri mieltä siitä, että Kristus kärsi syntiemme tähden. Erottava kysymys on se, missä mielessä hän kärsi niiden vuoksi. Ortodoksina ajattelen, että Kristus kärsi meidän syntiemme tähden, koska meidän pelastamisemme synnin ja kuoleman vallasta edellytti sitä, että hän kärsi lankeemuksen seurauksista. Hän tuli osaksi langennutta maailmaa ja toi pyhittävän läsnäolonsa siihen eheyttäen sen. Kärsimykseen ei liity minkäänlaista lukemista. Tätä tulkintaa tukee muuten se, miten Matteuksen evankeliumissa tulkitaan Jesajan sanoja siitä, että Kristus kantoi meidän sairautemme ja sälytti kipumme päälleen:

Mutta illan tultua tuotiin hänen tykönsä monta riivattua. Ja hän ajoi henget ulos sanalla, ja kaikki sairaat hän paransi; että kävisi toteen, mikä on puhuttu profeetta Esaiaan kautta, joka sanoo: ”Hän otti päällensä meidän sairautemme ja kantoi meidän tautimme”.

Matt. 8:16–17

Protestanttisesta vinkkelistä ei ole yhtään luontevaa, että sairauksien päälle ottaminen ja tautien kantaminen tarkoittavat niiden parantamista. Jos Matteuksen tulkinnallista logiikkaa soveltaa muuhunkin Jes. 53:een, siitä tulee hyvin erinäköinen kuin protestanttisesta perspektiivistä. Tällöin nimittäin syntien kantaminen tai niiden sälyttäminen Kristuksen päälle (Jes. 53:9) tarkoittaa niiden parantamista. Sovitus hahmottuu siis ihmisluonnon parantamisena, jonka edellytyksenä on se, että lankeemuksen seuraukset koskettavat Kristusta hyvin konkreettisesti. Tällainen näkökulma tekee ymmärrettäväksi sen, miksi parantamisihmeillä on niin merkittävä rooli Kristuksen julkisessa toiminnassa. Jos pelastus on parantamista – sekä ruumiillista että sielullista – ei ihme, että Kristus osoittaa olevansa messias parantamalla.

Luettu vanhurskaus kytkeytyy ajatukseen, että Kristus kärsi meidän syntiemme juridisen rangaistuksen. Koska katkelmassa sanotaan rangaistuksen olleen Kristuksen päällä, tämän tulkitaan tarkoittavan sitä, että Jumala rankaisi Kristusta meidän sijassamme. ”Rangaistus” on kuitenkin hyvin kyseenalainen tulkinta. Alkukielen sana kääntyisi ennemminkin kuritukseksi. Kristusta siis kuritettiin meidän tähtemme. Kurituksesta tulee mieleen ennemminkin kasvattaminen kuin rankaiseva synneistä kostaminen. Maininta kurituksesta on luonteva tulkita Heprealaiskirjeen valossa:

Ja lihansa päivinä hän väkevällä huudolla ja kyynelillä uhrasi rukouksia ja anomuksia sille, joka voi hänet kuolemasta pelastaa; ja hänen rukouksensa kuultiin hänen jumalanpelkonsa tähden. Ja niin hän, vaikka oli Poika, oppi siitä, mitä hän kärsi, kuuliaisuuden, ja kun oli täydelliseksi tullut, tuli hän iankaikkisen autuuden aikaansaajaksi kaikille, jotka ovat hänelle kuuliaiset

Hepr. 5:7–9

Heprealaiskirjeessä annetaan ymmärtää, että Kristus ikään kuin kypsyi ja kasvoi meidän autuutemme aikaansaajaksi. Kärsimällä – voisi ehkä sanoa ”kurituksen kautta” – hän oppi kuuliaisuuden ja tuli täydelliseksi ihmisyydessään. Oli miten oli, kuritus ei kuulostaa sijaiskärsimykseltä.

Jes. 53:n katkelman lopussa oleva maininta syntivelasta on hyvin tulkitseva. Heprealainen teksti ja Septuaginta puhuvat siitä, miten hänelle annettiin meidän syntimme. Tämä voi tarkoittaa ihan vain sitä, että hän otti päällensä meidän syntiemme seuraukset. Heprealaisessa ajattelussa näet synti ja sen seuraukset kietoutuvat yhteen. Ja kuten edellä sanoin: päälle ottaminen tarkoittanee Matteuksen evankeliumin valossa parantamista. Tämän tulkinnan valossa on ymmärrettävää, miksi hän puhuu myös siitä, miten hänen kärsimyksensä kautta me parannumme haavoistamme.

Olen tässä esittänyt monia kielellisiä huomioita tekstiin. Jos ei osaa hepreaa tai kreikkaa, sanomaani voi verrata esimerkiksi englanninkielisiin käännöksiin. Katselin itsekin King Jamesista nämä kohdat ihan mielenkiinnosta. Jes. 53:n kohdalla minusta suomenkieliset käännökset vievät harhaan. Alkukielien valossa luettu vanhurskaus on heikolla perustalla. Olennaista on lukea teksti tarkkaan ja katsoa, miten Raamattu itse tulkitsee Jesajaa.

Jumalan palkkiot ja rangaistukset

Jumala palkitsee hyvät teot ja rankaisee synneistä. Kaikki kristityt taitavat allekirjoittaa tämän. Ainakin ”vanhoissa kirkoissa” ja historiallisessa protestanttisuudessakin ajateltiin näin. Mutta väitteen voi toki tulkita monella tavalla. Yksi tapa on se, että ajatellaan, että kun kristitty tekee hyvää, Jumala ikään kuin jälkikäteen antaa palkkioksi jotain hyvää – joko tässä ajassa tai iankaikkisuudessa. Sama rangaistusten suhteen. Minusta tällainen tulkinta ei ole kuitenkaan mielekäs.

Minulle avainkohta Jumalan palkkioiden ja rangaistusten suhteen löytyy vuorisaarnasta. Kristus sanoo:

Ja kun rukoilette, älkää olko niinkuin ulkokullatut; sillä he mielellään seisovat ja rukoilevat synagoogissa ja katujen kulmissa, että ihmiset heidät näkisivät. Totisesti minä sanon teille: he ovat saaneet palkkansa. Vaan sinä, kun rukoilet, mene kammioosi ja sulje ovesi ja rukoile Isääsi, joka on salassa; ja sinun Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle.

Matt. 6:5–6

Nyt kysymys on: mikä on se palkkio, joka maksetaan kammiossaan rukoilevalle? Minä uskon, että se on yksinkertaisesti se, että salassa rukoilevan sydän on kiinnittynyt Jumalaan, ei toisten ihmisten mielipiteisiin. Näin ollen palkkio sisältyy itse tekoon. Sitä ei anneta ikään kuin jälkeen päin kiitokseksi hyvästä teosta. Rangaistuksiin voi soveltaa samaa: kun teen syntiä, syntiin itsessään sisältyy sen tuomio. Synti loitontaa jo sinällään Jumalasta, vie pois kaiken hyvän lähteestä. Toki synnin seuraukset voivat tulla teon jälkeenkin, mutta niillä on elimellinen yhteys itse tekoon. Jos esimerkiksi omistamme elämämme nautinnoille, maapallo ei sitä kestä ja siitä seuraa kaikenlaista kurjuutta. Nämä kurjuudet ovat Jumalan rangaistuksia, pahojen tekojen luonnollisia seurauksia.

Synnin ja sen seurausten syvä yhteys piirtyy esille myös kenties ainoassa Raamatun kohdassa, jossa määritellään Jumalan viha, puhuu siitä, että Jumala jättää meidät oman mielemme valtaan:

Sillä Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaikkea ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan, niiden, jotka pitävät totuutta vääryyden vallassa, sentähden että se, mikä Jumalasta voidaan tietää, on ilmeistä heidän keskuudessaan; sillä Jumala on sen heille ilmoittanut. Sillä hänen näkymätön olemuksensa, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensa, ovat, kun niitä hänen teoissansa tarkataan, maailman luomisesta asti nähtävinä, niin etteivät he voi millään itseänsä puolustaa, koska he, vaikka ovat tunteneet Jumalan, eivät ole häntä Jumalana kunnioittaneet eivätkä kiittäneet, vaan ovat ajatuksiltansa turhistuneet, ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt. Kehuessaan viisaita olevansa he ovat tyhmiksi tulleet ja ovat katoamattoman Jumalan kirkkauden muuttaneet katoavaisen ihmisen ja lintujen ja nelijalkaisten ja matelevaisten kuvan kaltaiseksi. Sentähden Jumala on heidät, heidän sydämensä himoissa, hyljännyt saastaisuuteen, häpäisemään itse omat ruumiinsa – –

Room. 1:18–24

Minä kutsuisin yllä esittämääni ontologiseksi tavaksi mieltä Jumalan palkkio ja rangaistus. Sen valossa koko kristillinen elämä on sitten sitä, että joko tehdään hyvää jaa saadaan sen mukaisia palkkioita tai tehdään pahaa ja saadaan rangaistuksia. Nykyihmiselle tämä tapa ymmärtää palkkio ja rangaistus ei ole ehkä ominainen sen takia, että meillä on sekulaari ymmärrys siitä, miten maailma toimii. Esimerkiksi jos minä viljelen mielessäni hyviä ajatuksia, ja tämä synnyttää minussa iloa, selitän tämän helposti jotenkin psykologisoivasti – on kuin psykologinen lainalaisuus, että mieli toimii noin. Kristillisempää olisi kuitenkin ajatella, että Jumala palkitsee tahtonsa mukaisen toiminnan. Taustalla tässä selitysmallissa on tietenkin aivan toinen maailmankuva: Jumalan tahto on ikään kuin kirjoitettu olemukseemme ja kun toimimme harmoniassa sen kanssa, saamme ”palkkioita”.

Sama logiikka avaa myös nykyortodoksisuudessa yleisintä iankaikkisen autuuden ja rangaistuksen selitysmallia. Ajatus on se, että Jumala lopussa vuodattaa rakkautensa koko luomakunnan päälle. Ne, jotka ovat eläneet Jumalan tahdon mukaan, kokevat rakkauden taivaallisena autuutena. Ne, jotka ovat eläneet Jumalan tahtoa vastaan, tuntevat sen kauheana kärsimyksenä. Se, millaiseksi ihminen on muokkautunut sisäisesti tämän elämän aikana, määrittää syvimmiltään sen, onko iankaikkisuus Jumalan rakkaudesta nauttimista vai siitä kärsimistä. Tekojemme ja palkkion/rangaistuksen välillä on ontologinen yhteys.

Toivottavasti nämä höpinät avaavat sitä, miten ortodoksina palkkio ja rangaistus hahmottuvat. Olen tietysti vain riviortodoksi, joten tätä kirjoitusta ei tule ottaa dogmaattisena esityksenä. Mutta näin minä olen tämän kysymyksen hahmottanut. Ja uskon, että minulla on ainakin pyhittäjä Maksimos Tunnustaja tukenani.