Viime kirjoituksessani mainitsin Missouri-synodin ja Wisconsinin synodin virkaopilliset väännöt noin sadan vuoden takaa ja toin ilmi, että vielä 1800-luvulla missourilaisille Matt. 28:18–20 oli ollut viran asetusteksti, mutta 1900-luvulla näin ei enää ollut. Tämä johtui siitä, että missourilaisia ”korkeakirkollisemmat” olivat käyttäneet tuota kohtaa pönkittämään korkeampaa virkakäsitystään.
Matt. 28:n sijaan missourilaiset vetosivat myöhemmin Tit. 1:5:een pastorin viran jumalallisen asetuksen tueksi. He kiinnittivät huomiota siihen, että pyhän Paavalin mukaan Kreetan kirkollinen elämä oli järjestämättä, kun joka kaupungissa ei ollut vanhimpia. Koska kyseisessä raamatunkohdassa painotetaan sitä, että vanhimmat pitää vihkiä tai muuten asiat eivät ole järjestyksessä, missourilaiset päättelivät, että on Jumalan tahto, että pastoreita vihitään virkaan paikallisseurakuntiin.
Missourilaiset tulkitsivat Tit. 1:5:n sanat melko luovasti. He väittivät, että Raamatun mukaan seurakunnalle kuuluu pastorien kutsuminen virkaan. Niinpä Titus asetti vanhimmat virkaansa seurakunnan päätöksellä. Titus oikeastaan vain vahvisti seurakunnan päätöksen ”asettamalla” vanhimmat seurakuntiin. Mitään tällaista itse teksti ei sano. Itse asiassa Paavali jatkaa kirjettään Titukselle kertomalla, millaisia miehiä tämän pitäisi asettaa virkaan (Tit 1:6–9). Tituksella näyttää olevan selvästi virkaan vihkimisen valta, joka on nähty kirkossa piispalle kuuluvana.
Usein väitetään, ettei Raamattu tuntisi piispan virkaa, mutta minusta Tit. 1:5:ssa Tituksen tehtävä hahmottuu sangen piispallisena. Hän ei ole missourilaisittain vain yhteen paikkakuntaan sidottu pastori eikä hän vihi vanhimpia virkaan seurakunnan valtuutuksella. Apostoli Paavali antaa ymmärtää, että Tituksella on valta vaeltaa ympäri Kreetaa vihkimissä vanhimpia virkaan. Melko piispallista touhua!
Varhaiskirkossa tietyt piispuuden piirteet toki elivät. Esimerkiksi varhain jokaisella kaupungilla oli ainakin yksi piispa. Myöhemmin piispan kaitsennan alle kuului laajempia maantieteellisiä alueita, minkä seurauksena pappien/presbyteerien/vanhimpien vastuulle jäivät sellaiset alueet, joita piispat olivat aiemmin hoitaneet. Piispan ja papin on kuitenkin aina erottanut se, että vain edellisellä on virkaan vihkimisen valta. Tästä ei ole varhaiskirkossa mitään erimielisyyttä, eikä meillä myöskään ole Raamatussa yhtään esimerkkiä siitä, että seurakuntapastori tai yksittäinen seurakunta asettaisi vanhimpia virkaan. Itse asiassa ainoa Tit. 1:5:n kaltainen virkaanvihkimisesimerkki löytyy Apostolien tekojen 14. luvusta (j. 23), jossa Paavali ja Barnabas valitsevat useaan seurakuntaan vanhimmat. Paavali ja Barnabas eivät suinkaan olleet ”peruspastoreita”. Siksi väittäisin, että jo Raamatun lehdillä Tituksen voi nähdä piispallisessa toimessa, tekemässä apostolien seuraajana samaa, mitä apostolit aiemmin.
Viime kirjoituksessani kiinnitin huomiota siihen, että Kristus käskee Matt. 28:ssa apostoleitaan opettamaan kaiken, mitä hän on käskenyt heidän pitää. Kun apostoli Paavali käskee Titusta vihkimään eri kaupungeissa vanhimpia virkaan, tämä hahmottuu lähetyskäskyn perusteella Kristuksen käskemänä asiana tai ainakin sen sovelluksena. On luontevaa päätellä Matt. 28:n valossa, että Jumalan tahto on se, että on miehiä, jotka vihkivät virkaan vanhimpia, koska muuten seurakuntakuviot eivät ole järjestyksessä. Tämä päättely vie siis pidemmälle kuin missourilainen. Ei päädytä ainoastaan siihen, että Jumalan tahto on, että joka seurakunnassa on vanhin, vaan myös siihen, että pitää olla Tituksen kaltaisia kaitsijoita, jotka asettavat vanhimpia virkaan.
Palasia 