kesäkuu 2023 – Palasia

Oikeasti lepsuilua? Kanonien tulkinnasta

Olen kritisoinut viime kuukausien aikana paljon Joel Kerosuon Oikeasti luterilainen -podcastia. Tai ehkä on parempi sanoa, että olen kirjoittanut vastineita hänen kritiikkiinsä. Enkä ole vieläkään päässyt loppuun. Mielessäni on pyörinyt vieläkin se, miten varhaiskristillisiä tekstejä tulkitaan pätevästi. Ajattelin tällä viikolla jakaa ajatuksiani siitä, miksi Kerosuon Oikeasti luterilainen -podcastin jakso 13 ei ihan osu maaliin kun se käsittelee sitä, kuinka lepsusti ortodoksit suhtautuvat kanoneihin. Esimerkkinä kanonien kanssa lepsuilusta Kerosuo nostaa esille sen, että kanonit kieltävät papilta kapakkaan menon, mutta nykyään ortodoksipappeja pidetään maanläheisinä, kun he voivat istua kansan kanssa kapakoissa. No, minä en halua ottaa kantaa väitteen totuudellisuuteen tai siihen, miten pitäisi suhtautua pappien väitettyyn kapakassa käymiseen. Ei ole minun hommiani. Tahdon lähestyä kanoneita yleisemmällä tasolla.

Kerosuon kritiikin lähtökohtana on jälleen melko velvollisuuskeskeinen tulokulma. Kanonit nähdään lakikokoelmana, jonka säädöksiä ortodoksit ovat velvoitetut noudattamaan. Ja näin periaatteessa onkin. Kanonien noudattamista ei kuitenkaan nähdä itseisarvona. Niillä on sielun parantamiseen ja seurakunnan hyvinvointiin tähtäävä funktio. Eikä tämä ole oma ajatukseni. Itse asiassa Trullon kirkolliskokous (692), joka nauttii ekumeenisen kokouksen arvovaltaa, hahmottaa kanonissaan 102 kanonit sielunhoidollisina lääkkeinä. Trullo painottaa sitä, että eri tavalla oireilevat sielut tarvitsevat erilaisia lääkkeitä. Toisin sanoen: kanoneita tulee soveltaa sielunhoidollisista tarpeista käsin. Tähän näkökulmaan liittyy myös se, että ortodoksista kanonien tulkintaa luonnehtii se, että kanoneiden syntykonteksti pyritään ottamaan huomioon niiden soveltamisessa nykyaikaan. Eri aikakausina on erilaisia tarpeita, ja siksi varhaisten vuosisatojen kanonien kirjaimellinen soveltaminen nykyaikaan ei välttämättä ole aina sielunhoidollisesti paras ratkaisu. Trullo ilmaisee nähdäkseni aivan saman ajatuksen kuin edesmennyt arkkipiispa Johannes, joka väitti, ettei kanoneita tule nähdä muodollisena juridisten lakien kokoelmana. Kerosuo pitää jaksossaan Johanneksen toteamusta lepsuiluna.

No, en ihmettelisi, jos joku väittäisi näitä ajatuksiani vastaan, että yritän vain kaunistella modernin ortodoksisuuden kanoneista luopumista. Varhaiskirkossa kanoneiden suhteen oltiin tosi tiukkoja. Toki tämä on totta. Mutta ei kuvio ole kuitenkaan ihan mustavalkoinen. Kun luin viime paaston aikana pyhän Johannes Siinailaisen Portaat jälleen läpi, mieleeni tarttui eräs pyhän Johanneksen ohje, joka vaikuttaa yllättävän ”lepsulta”:

Heikot älkööt syökö harhaoppisten kanssa, niin kuin kanoneissa on sanottukin. Mutta Herrassa väkevät, jos uskottomat heitä uskoen kehottavat ja he itse haluavat mennä, menkööt Herran kunniaksi.
Johannes Siinailainen: Portaat, s. 275–276. Suom. Johannes Seppälä. Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto 1986

Tässä pyhä Johannes antaa ymmärtää, että kanoneiden kirjaimesta voi tarvittaessa joustaa. Harhaoppisten kanssa syömisen kieltoa koskeva kanoni oli hänen mielestään annettu heikkoja kristittyjä silmällä pitäen. Pyhän Johanneksen toteamus paljastaa, ettei hänen suhteensa kanoneihin ollut rigoristinen, ja jokainen Portaiden lukija tietää varsin hyvin, että hänestä oli lepsuus kaukana.

Lopuksi on todettava, että yksittäisen seurakuntalaisen kannalta edellä sanomani on aika epärelevanttia. Kanonien tulkinnassa käytännön seurakuntaelämän kannalta olennaista on omaan piispaan ja pappiin luottaminen. Jumala ei ole antanut yksittäiselle maallikolle tehtäväksi päätellä, miten kanoneja tulisi soveltaa henkilökohtaiseen tai kirkolliseen elämään. Niinpä meiltä kysytään kuuliaisuutta hengellisiä paimenia kohtaan. Asian kääntöpuolena on se, että viimeisenä päivänä liian lepsusta tai rigoristisesta kanonien soveltamisesta vastuun kantavat ne, joille Jumala uskoi tehtäväksi niiden käyttämisen sielujen parhaaksi.

Oikeasti meikittömäksi?! Lisää patrististen lähteiden tulkinnasta

Pari viikkoa sitten kirjoitin pienen vastineen Lähetyshiippakunnan dekaanin Joel Kerosuon Oikeasti luterilainen -podcastin jaksoon 59. Halusin tuoda esille sen, että Kerosuon ortodoksisten lähteiden luentaa värittää protestanttinen esiymmärrys. Kerosuo ottaa podcastin jaksossa pyhän Iisak Niiniveläisen erakkohengellisyyden ikään kuin yleiseksi esimerkiksi siitä, miten ortodoksit hahmottavat kristityn ja maailman välisen suhteen. Hänen Iisakin luentaansa luonnehtii se, ettei se huomioi Iisakin kirjoittelun retorista ja kontekstuaalista luonnetta. Niinpä podcast päätyy antamaan vaikutelman, että ortodoksisuuden mukaan todellista hengellisyyttä on keljaan vetäytyminen ja verhojen kiinni vetäminen. Minä argumentoin kirjoituksessani, että Iisak kirjoitti erakoille, joilla on erityinen hengellinen tehtävä ja ainainen kiusaus jättää oma kutsumuksensa, ja siksi hän kärkevästi vähättelee hyviä tekoja, jotka sopivat maailman keskellä eläville.

Ei ole sinänsä ihmeellistä, jos protestanttinen pastori lukee patristisia lähteitä tulkintaa vinouttavista lähtökohdista. Patristen lähteiden velvollisuuskeskeinen ja jyrkkä tulkintatapa vaikuttaa olevan tällä hetkellä aika iso ongelma ortodoksisuudessa, kun viime vuosina on tullut paljon protestanttistaustaisia käännynnäisiä, jotka lukevat niitä vanhan perinteensä lähtökohdista käsin. Ja toki soveltavat lähteiden korkeita ihanteita itsensä sijaan ennen kaikkea piispoihin ja pappeihin. Minullakin on ollut tapana lukea patristisia lähteitä niin, etten ole huomioinut sitä, että niillä usein on jokin selkeä tarkoitus. Ne eivät usein ole yleisluontoisen objektiivisia sepustuksia siitä, miten asiat ovat tai miten niiden tulee olla. Sen sijaan ne pyrkivät ohjaamaan kuulija- tai lukijakunnan ajatuksia ja toimintaa oikeaan suuntaan. Usein meininki vaikuttaa olevan se, että kun jokin asia sanotaan mahdollisimman kovasti ja kärkevästi, tämä edistää sitä, että kristityt edes toimivat vähän paremmin kuin ennen.

Minulle patrististen lähteiden tulkinta avautui uudella syvyydellä, kun muutama vuosi sitten vierailin Thessalonikin bysanttilaisessa museossa. Siellä jossain oli pieni infokyltti, joka kertoi pyhän Johannes Krysostomoksen nihkeästä suhtautumisesta meikkaamiseen. Kultasuu kuulemma pauhasi naisten meikkaamista vastaan jyrkästi. Meikkiin laitetut rahat olisi pitänyt antaa köyhille. Kyltissä kuitenkin huomautettiin, että käytännössä Krysostomoksen parannussaarnalla ei vaikuttanut olevan minkäänlaista vaikutusta kristittyjen naisten meikkaamiseen.

No, museon pienen tietopaketin pohjalta voi alkaa tehdä päätelmiä kahteen suuntaan. Yksi vaihtoehto on ajatella, että tuolloin naiset olivat suruttomia, kun eivät ottaneet saarnaajan nuhteista opikseen vaan pitivät ruumiillista kaunistamista tärkeämpänä kuin köyhien auttamista. Tätä minä pitäisin leimallisen (änkyrä)protestanttisena tulkintatapana. Ajatellaan, että on käsky, jota pitää noudattaa pikkutarkasti saman tien tai muuten ei hyvä heilu. Toinen tulkintavaihtoehto, joka on varmaankin ortodokseille ominaisempi, on se, että Krysostomos haluaa kovilla sanoilla edes pikkuisen tuuppia seurakuntalaisiaan oikeaan suuntaan ulkoisen koristautumisen suhteen. Suhdetta nuhteluun ei tällöin luonnehdi ankara velvollisuuskeskeisyys ja käskyn täydellinen noudattaminen. Kun Jumalan tahtoon kasvaminen nähdään pitkänä prosessina, kovat sanat kaikuvat eri tavoin.

Viime viikolla sanoin, että ajatus siitä, että jossain on minua kovempia kilvoittelijoita, on hyödyllinen nöyryyden edistämiseksi. Kun vertaan itseäni yöt rukoileviin kilvoittelijoihin, oman rukoussääntöni lukeminen näyttäytyy aika vaatimattomana. Sama nöyryyttä ruokkiva funktio on nähdäkseni myös ”patristisella puhetavalla”: kun asetetaan överikorkeat ihanteet kuulijoiden eteen, kukaan ei yllä niihin. Kukaan ei voi kokea ylemmyyttä siitä, että on ottanut nuhtelusta vaarin ja täyttänyt käskyt täydellisesti. Pistonsa sydämeen saanut alkaa kuitenkin pyrkiä kohti hyvää. Tehdessään niin hän nopeasti huomaa, kuinka vajaaksi jää ihanteista. Näin hän sekä kasvaa konkreettisesti kohti Jumalan kaltaisuutta että varjeltuu nöyryydessä. Ja juuri tätä kirkon isät ja äidit taitavat haluta.

Väitöskirjani on nyt netissä!

Puursin Chemnitzin pelastusvarmuuden teologiaa käsittelevän väitöskirjani parissa melko monta vuotta. Minusta siitä tuli aika hyvä. Tein matkan varrella monta mielenkiintoista löytöä. Chemnitzin argumentaation analysoiminen paljasti esimerkiksi sen, että hän olettaa synergistisen pelastusopin johtavan välttämättä tekoihin luottamiseen. Kiinnostavaa oli huomata sekin, että sekä luterilaiset että roomalaiskatolilaiset joutuvat käytännössä minimoimaan uskonnollisia ihanteita, jotta epätoivon kanssa painiva kristitty ei ajautuisi toivottomuuteen. Vieläpä minulle kirkastui sekin, että Chemnitz ymmärtää pelastusvarmuuden erehtymättömäksi tiedolliseksi varmuudeksi, jota Raamattu edellyttää meiltä, mutta samalla hänen oma teologinen systeeminsä ei voi taata epäilyksetöntä varmuutta.

Väitöskirjani ja sen tiivistelmä ovat toistaiseksi luettavissa täällä.

Oikeasti maailmasta vieraantunutta? Protestanttisesta patrististen lähteiden tulkinnasta ja kutsumusajattelusta

Olen viime aikoina esittänyt kritiikkiä Lähetyshiippakunnan dekaanin Joel Kerosuon Oikeasti luterilainen -podcastia kohtaan. Noin kuukauden takaisella kirjoituksellani halusin vastata Kerosuon kritiikkiin, joka kohdistuu ortodoksisuuden epämääräisyyteen. Parin viikon takaisessa kirjoituksessani halusin vähän haastaa väitettä, että Ambrosiuksen pelastusoppi olisi sisäisesti jännitteinen, koska hän samaan aikaan opettaa syntien anteeksiantamusta armosta ja almujen antavan syntejä anteeksi. Ajattelin, että näiden kirjoitusten jatkoksi sopisi hyvin patrististen lähteiden tulkintaa ortodoksisesta näkökulmasta avaava sepustus. Se näet voisi antaa tulkintavälineitä varhaiskristillisten tekstien ja nykyortodoksisen opetuksen ymmärtämiseen. Aika hyvin aiheeseen päästään käsiksi paneutumalla ortodoksisuuden kritiikkiin, jota Kerosuo esittää podcastinsa jaksossa 59, jonka nimi on ”Jumalan naamiona”.

Jakson 59 keskeisenä kysymyksenä on se, miten kristitty on kutsuttu kilvoittelemaan. Vastakkainasettelua tehdään sen välillä, olisiko kristityn tarpeen vetäytyä pois maailmasta elääkseen Jumalan tahdon mukaan vai kutsuuko Jumala meitä elämään uskoa todeksi nimenomaan maailman keskellä. Ortodoksista näkökulmaa valotetaan tuomalla esiin askeettisten tekstien opetusta, erityisesti pyhän Iisak Niiniveläisen opetusta. Joka tuntee yhtään pyhän Iisakin tuotantoa tietää, että Iisakilla on vahva maailmasta vetäytymisen eetos. Kerosuo näkee eetoksen koko itäistä perinnettä leimaavana piirteenä. Athosvuorikin on päässyt podcastiin mukaan. Ortodoksisuuden kovimmat jätkät löytyvät kuulemma sieltä. Yleensä idässä vaikutetaan ihailtavan sitä, että nukutaan vähän ja syödään huonosti.

Kerosuo sanoo haluavansa lukea itäisiä isiä löytääkseen heiltä hengellisiä rikkauksia. Hän ei näe mitään ongelmaa rikastuttaa omaan uskoaan ammentamalla muista kristillisistä perinteistä. Tällaisessa projektissa usein tulee kohdattua myös kummallisuuksia. Pyhän Iisakin kootuista teoksista Kerosuo nostaa esille hänen mielestään hämmentävän kohdan, jossa muun muassa kehotetaan rakastamaan hiljaisuuden lepoa enemmän kuin maailman nälkäisten tekemistä kylläisiksi ja kansojen paljouden käännyttämistä eksytyksestä. Vaikuttaa siltä, että aina on parempi auttaa omaa sieluun kuin muiden. Tätä ajatusta Kerosuo ei voi ymmärtää, koska Jumala hänen mielestään kutsuu meidät nimenomaan osallistumaan maailmaan. Iisakilla meininki on taas se, että pitää lukkiutua keljaan ja vetää verhot kiinni.

Iisak saa osakseen kritiikkiä myös siitä, kuinka paljon hän painottaa askeesia syntiä vastaan kamppailemisessa. Iisak painottaa paastoa, valvomista ja naisten karttamista hyvin paljon. Kerosuo noteeraa sen, että Iisakin mukaan näissä asioissa ei ole sinällään mitään pahaa, mutta ne muodostavat niin suuren uhan hengelliselle elämälle, että suhde niihin on kuitenkin kriittinen. Ja tämän kriittisyyden Kerosuo näkee ongelmallisena. Kerosuo huomioi myös sen, että nykyään ortodoksit vaikuttavat suhtautuvan vähän maltillisemmin askeesiin; voidaan esimerkiksi sanoa, että on syönyt sopivasti, kun voi ruokailun jälkeen rukoilla keskittyneesti. Tämä Kerosuon mielestä osoittaa sen, että isiä joudutaan tulkitsemaan kaikkialla. Silti ”itäisten veikkojen” vetäytymisen painotus on ongelmallinen ja se saa usein absurdeja piirteitä, joista Kerosuo tarjoaa esimerkkejä. Niissä seksuaalisten himojen välttäminen on viety äärimmäisyyksiin. Kerosuon on vaikea nähdä, miten maailmasta vetäytyminen komeroon voisi olla Jumalan käskyjen mukaista. Läntisen kristillisyyden maailmassa toimimisen painotus on hänen näkökulmastaan raamatullisempi.

Podcastin loppupuoli keskittyy pitkälti luterilaisen kutsumusajattelun ylistämiseen. Kerosuo asettaa itsevalittua munkkeutta vastaan Jumalan antamat kutsumukset. Lutherin hengessä Kerosuo antaa ymmärtää, että kakkavaipan peseminen on suurempaa hurskautta kuin maailmasta vetäytyminen, koska edelliseen liittyy Jumalan käsky. Kerosuo myös väittää, että ortodoksisuuden ja roomalaiskatolilaisuuden maailmasta vetäytymisen painotus johtaa siihen, ettei maallisia kutsumuksia arvosteta, vaikka niille voitaisiin periaatteessa antaakin arvoa. Kirkkojen käytännön toimintakulttuuri julistaa käytännössä niin vahvaa munkkilaisuuden ihannetta, etteivät sen valossa muutamat kauniit sanat avioliitosta tai kilvoittelusta maailmassa paljon paina.

No, haluan käydä tähän kritiikkiin kiinni nostamalla esille Kerosuon lyhyen maininnan siitä, että nykypäivän ortodoksit tulkitsevat patristisia lähteitä eli soveltavat niitä valikoiden tämän ajan elämään. Tämä voi toki vaikuttaa äkkiseltään kyseenalaiselta jyrkistä ihanteista luopumiselta, mutta väittäisin, ettei kyse ole siitä. Yleensä ottaen minusta vaikuttaa siltä, että tietynlainen Sola scripturasta nouseva lukutapa seuraa usein protestantteja patrististen lähteiden tulkinnassa. Tämä näkyy siinä, ettei huomioida tarpeeksi tekstien kontekstuaalisuutta. Protestanttinen tulokulma on se, että on ihanteita tai käskyjä ja niitä on velvollisuus noudattaa pikkutarkasti. Iisakin kohdalla on kuitenkin olennaista käsittää se, että hän oli erakko ja kirjoitti erakoille. Ja kun hän kirjoittaa, hän ei pyri antamaan jonkin sortin yhtä normatiivista mallia kaikille kristityille siitä, miten tulisi kilvoitella. Esimerkiksi Iisakin maininta siitä, että tulee priorisoida maailmasta vetäytyminen toisten auttamisen edelle, tulee ymmärtää rohkaisuna erakoille pitäytyä omaan kutsumukseen. Jos lukee erakkokirjallisuutta, sieltä voi huomata toistuvana kiusauksena sen, että erakko ajattelee oman kilvoituksensa vähäpätöiseksi ja ajattelee pystyvänsä toteuttamaan Jumalan tahtoa paremmin antamalla almuja tai tekemällä muuten hyvää. Niinpä ei ole ihme, jos Iisak painottaa ihan häkellyttävän paljon erakkoelämän ylivertaisuutta kanssakilvoittelijoidensa rohkaisuksi. Iisakin ajatuksen soveltaminen maailmassa elävälle voisi hyvinkin tarkoittaa sitä, ettei haikaile erakoksi vaan pesee uutterasti kestovaippoja. Keskeinen pointti on omassa kutsumuksessa pysyminen.

Ehkä tietynlaisen ongelman muodostaa ortodoksisen toimintakulttuurin lähestyminen kirjallisuus edellä. Se ei hahmotu niin oikein. Tunnustukselliselle luterilaiselle kirjakeskeinen tulokulma voi olla ominainen, mutten usko valtaosan ortodokseja koskaan koskeneenkaan Filokaliaan tai pyhän Iisakin koottuihin teoksiin. Tavallisesti ortodoksisuus välittyy ortodokseille seurakunnan jumalanpalveluselämän kautta. Sinne kokoontuu maailmassa elävä joukko, jolla on maallisia murheita. Ja papitkin ovat pääasiassa naimisissa, joten hekään eivät elämäntavallaan edusta pilkulleen askeettisen kirjallisuuden kilvoitteluihanteita, ainakaan naimattomuuden osalta. Itse asiassa Kerosuon mainitsema ajatus siitä, että käytännön elämä menee aina teoreettisen opetuksen edelle, ei suinkaan ota ortodoksisuudessa sellaista muotoa, että avioliittoa ja maallisia kutsumuksia vähäteltäisiin. Pikemminkin kuvio on se, että askeettisten ihanteiden mukaan eletään käytännön todellisuuden ehdoilla. Munkkilaisuudelle ominaiset ihanteet – köyhyys, siveys ja kuuliaisuus – ottavat maailmassa toisenlaisen muodon kuin luostareissa. Mutta ihanteet ovat toki samat.

Todettuani sen, että ortodoksisuudessa elämällä maailmassa on arvoa, sanoisin kuitenkin, että perinteinen opetus, että munkit edustavat korkeampaa kilvoituksen muotoa, ei välttämättä ole maailmassa oleville ollenkaan haitallinen. Minua ainakin henkilökohtaisesti lohduttaa aika paljon ajatus, että Athoksella ja muualla on ”kovia jätkiä ja mimmejä”, jotka kilvoittelevat minunkin hyväkseni sellaisella uutteruudella, johon en itse taipuisi. Ortodoksinen pelastusnäkemys on kauniin kollektiivinen. Luostarikilvoittelijoiden hengellinen taistelu tapahtuu myös minun sieluni pelastukseksi. Lisäksi ajatus siitä, että jossain on minua kovempia kilvoittelijoita, on myös sikäli hyödyllinen, että se voi ruokkia nöyryyttä. Kutsumuksensa vakavasti ottaviin munkkeihin ja nunniin verrattuna olen näet täysi nolla ja tuskin tulen koskaan yltämään sellaisiin hengellisiin korkeuksiin kuin he. Heidän esikuvansa auttaa minua näkemään mitättömyyteni.

Ortodoksisen kutsumusajattelun kannalta on varmaan hyvä pitää mielessä ajatus yhdestä ruumiista ja monesta jäsenestä. Luterilainen lakiteologia luo ehkä helposti sellaisen kuvan, että kaikilta kristityiltä vaaditaan samaa: Jumalan lain edessä vaaditaan kaikilta samanlaista täydellisyyttä, jonka sitten uskotaan saatavan lahjaksi uskosta Kristukseen. Ortodoksisuudessa kenties on vahvemmin korostettu sitä, että on erilaisia kutsumuksia ja kaikissa kutsumuksissa kaikki hyveet eivät pääse samalla tavalla esiin ja käyttöön; esimerkiksi maailmassa on melko mahdotonta omistautua rukoukseen, paastoon ja valvomiseen siinä määrin kuin luostarissa, mutta täällä taas almujen antaminen onnistuu paljon paremmin. Askeettinen klassikko, Johannes Siinalaisen Portaat, antaa kuitenkin hyvät suuntaviivat siihen, kuinka maailmassa elävä ortodoksi voi elää kuin munkki, toimia ”Jumalan naamiona”:

38. Jotkut maailmassa huolettomina elävät ovat sanoneet minulle: Kuinka me, jotka elämme puolison kanssa monien julkisten huolten ympäröiminä, voisimme viettää munkkielämää? Heille olen vastannut: Tehkää kaikkea hyvää mitä voitte, älkää pilkatko ketään, älkää varastako, älkää riistäkö ketään, älkää vihatko ketään, älkää erottautuko seurakunnan yhteydestä, säälikää tarvitsevia, älkää loukatko ketään, toisen omaan älkää puuttuko ja tyytykää vaimonne antiin; jos teette näin, ette ole kaukana taivasten valtakunnasta.
Pyhittäjä Johannes Siinailainen: Portaat, s. 33. Suom. Johannes Seppälä. Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto 1986.