Avainsana: virka

Kolmiportaisen viran juuret

Lupasin aiemmin, että joskus tulevaisuudessa valottaisin kolmiportaisen virkakäsityksen juuria Vanhassa testamentissa. Nyt on lupauksen lunastamisen aika.

Varmaankin monelle on tuttua se, että Vanhan liiton aikaan Israelin jumalanpalvelusta toimittivat ylipappi, papisto ja leeviläiset. Vain ylipapilla oli kerran vuodessa oikeus mennä kaikkeinpyhimpään suurena sovintopäivänä. Muuten papisto toimitti uhrit temppelin/ilmestysmajan esipihalla tai temppelin/ilmestysmajan etumaisessa huoneessa, ”pyhässä”. Leeviläisille kuului jumalanpalvelusten mahdollistaminen käytännössä ja niiden toimittamisessa avustaminen. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon, että leeviläisnaisilla oli tehtävänä ilmestysmajan ovien vartioiminen. (2 Moos. 38:8) Olennaista on painaa mieleen, että temppelin/ilmestysmajan palvelutehtävät jakaantuivat kolmeen portaaseen tai asteeseen.

Kolmiportaisuus piirtyy esille myös esim. siinä, että kun Jumala teki Israelin kanssa liiton Siinailla. Tuolloin kansa jäi vuoren juurelle, 70 vanhinta sekä Aaron poikineen nousivat vuoren rinnettä ylös, mutta huipulle Jumalan luo meni yksin Mooses. (2 Moos. 24:1–2) Ei ole vaikea nähdä tämän asetelman ennakoivan temppelipalvelusta. Mooses näyttäytyy ylipappina, joka yksin pääsee kaikkeinpyhimpään muun ”papiston” jäädessä vuoren puoliväliin, ”pyhään”, ja kansan pysyessä vuoren pohjalla, ”esipihalla”. Yhtymäkohdat temppelipalvelukseen ovat melko ilmeisiä.

Kun kiinnitetään huomiota lukuihin, symboliset yhteydet Uuteen testamenttiin aukeavat. Oli yksi Mooses, jolla oli 70 vanhinta avustajina. Ei ole sattumaa, että Uudessa testamentissa Kristus ei valinnut ainoastaan 12 apostolia Israelin 12 kantaisän mukaan vaan myös 70 vanhinta. Ja myöhemmin Uudessa testamentissa seurakunnassa papillisia tehtäviä toimittavia kutsutaan vanhimmiksi. Diakonit taas ovat selvästi leeviläisten osassa, kun he eivät itse uhraa (eukaristiaa), mutta auttavat muuten kirkon toimintaa. Diakonit myös saavat tehtävänsä myöhemmin kuin apostolit (Ap.t. 6), mikä sopii hyvin siihen, että leeviläisten työnkuva määrättiin vasta, kun Mooseksen ja vanhimpien työnäky oli selkeä. Myöhemmiltä vuosisadoilta tiedetään, että siellä, missä naisdiakoneja oli, heidän tehtäviinsä kuului naisten puolen ovien vartioiminen. Näin on selvää, että kirkko hahmotti jumalanpalvelusjärjestyksensä heijastelevan Vanhan liiton jumalanpalvelusta.

Viran kolmiportaisuus on itsestäänselvyys ensimmäisen vuosisadan lopulla. Piispat olivat ottaneet apostolien, eli ylipappien, paikan. Papit olivat piispoja avustavia vanhimpia. Diakonit vuorostaan palvelivat leeviläisten osassa. Kun Uusi testamentti nähdään Vanhan testamentin täyttymyksenä, ei ole yhtään yllättävää, että kirkon kolmiportainen virka heijastelee Vanhan liiton ”virkarakennetta”. Päätän ensimmäisen vuosisadan lopulta peräisin oleviin Kleemens Roomalaisen sanoihin:

Ne siis, jotka tuovat uhrinsa määrättyinä aikoina, ovat hänelle otollisia ja autuaita. He eivät näet syyllisty rikkomukseen, koska he noudattavat Valtiaan säädöksiä. Ylipapeille on näet uskottu omat uhripalveluksensa, papeille määrätty oma paikkansa ja leeviläisten huolena on heidän omat palvelustehtävänsä. Kansaan kuuluvaa ihmistä velvoittavat kansaa koskevat määräykset.

Kleemensin kirje korinttolaisille, 40:4–5. – Apostoliset isät. Suom. Heikki Koskenniemi. Jyväskylä: STKS, 1989.

(Jos joku haluaa ”syventäviä opintoja” aihetta sivuten, kannattaa ehdottomasti lukea tämä englanninkielinen kirjoitus. Ylipäätään Seraphim Hamilton on aika mainio ortodoksisuuden Raamatulla puolustaja.)

Piispa = pastori?

Luterilaisuudessa on perinteisesti ajateltu, että Jumala on asettanut yhden viran kirkkoon. Niinpä piispan ja papin välinen ero perustuu inhimilliseen sopimukseen, ei Jumalan asetukseen. Kenties Porvoon sopimuksen myötä piispuus on saanut Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa korostetumman aseman. Historiallisesti kuitenkin luterilaiset ovat ajatelleet selvästi piispuutta korostaneista anglikaaneista poiketen.

Luterilaisena pidin ihan selvänä sitä, että Raamatusta ei voi löytää selkeitä perusteluita sille, että piispan virka olisi jumalallisesti asetettu ja pastorin virasta poikkeava. Ajattelin vieläpä, että Raamattu selkeästi kumoaa piispanviran jumalallisen asetuksen. Keskeinen raamattuperustelu minulle oli se, että Raamattu vaikuttaa useaan otteeseen samaistavan kaitsijat (= piispat) ja vanhimmat (=pastorit). Esimerkiksi apostoli Pietari kutsuu itseään vanhimmaksi (1 Piet. 5:1), vaikka olikin apostoli. Myös apostoli Johannes teki samoin (2 Joh. 1; 3 Joh. 1). Lisäksi Apostolien tekojen 20. luvussa samaistetaan Efesoksen seurakunnan kaitsijat ja vanhimmat (j. 17, 28). Näiden raamatunkohtien perusteella päättelin, että piispan ja pastorin virassa on kyse aivan samasta virasta. Kaikki erot perustuvat inhimillisiin sopimuksiin.

Jos nuo raamatunkohdat lukee erillään siitä, mitä Uusi testamentti muuten antaa ymmärtää, ja huomioimatta kirkkohistorian todistusta, on ihan mahdollista päätellä niin kuin minä aikanani päättelin. Ehkä käsittelen joskus myöhemmin laajemmin sitä, mitä Uusi testamentti opettaa muuten virasta. Sanon nyt vain sen, että Uudessa testamentissa luodaan paljon temaattisia ja symbolisia yhteyksiä Vanhaan testamenttiin. Ei ole esimerkiksi sattumaa, että Jeesus valitsi 12 apostolia, 70 opetuslasta ja vei kolme kirkastusvuorelle. Ja jos ja kun Uusi Testamentti liittää symbolisten yhteyksien kautta oman opetuksensa virasta Vanhan testamentin pappeuteen, luulisi, että kirkossakin pitäisi olla sekä pappeja että ylipappeja. Vanhan ja Uuden testamentin yhteyksien kautta piispuuden juuret piirtyvät siis esiin. Kirkkohistorian todistuksella puolestaan tarkoitan sitä, että Uuden testamentin jälkeisten lähteiden valossa piispuus on jo viimeistään ensimmäisen vuosisadan lopulla ihan kiistämättömästi osa kirkon elämää. Eikä piispuudesta koskaan väännetty varhaiskirkon aikana. Siitä oli ihmeellinen yksimielisyys. Ehkäpä kirkkoisä Hieronymus on ainoa poikkeus. Häntä luterilaiset tykkäsivätkin lainata.

Mutta niin. Jos ajatellaan, että on sekä raamatullisesti että historiallisesti hyvät syyt ajatella, että piispuus on Jumalan asetus, voidaan kysyä, ovatko nuo aiemmin mainitsemani kohdat vedenpitäviä piispuuden jumalallisen asetuksen kumoajia. Ainakaan ”vanhoja kirkkoja” ja anglikaaneja ne eivät ole vakuuttuneet. Noiden jakeiden vaihtoehtoisen tulkinnan kannalta anglikaanisen lähteet ovat erityisen mielenkiintoisia. Protestantteina he ovat näet nähneet paljon vaivaa piispuuden raamatullisten juurien perusteluun. Ajattelinpa esittää tähän lopuksi erään tavan selittää kohtia niin, että ne ovat harmoniassa sekä Raamatun että kirkkohistorian todistuksen kanssa.

Anglikaaniteologi Felix Cirlot väittää teoksessaan Apostolic Succesion: Is It True? (s. 259–269), että apostolien kuoltua kirkossa tapahtui terminologinen kehitys. Uudessa testamentissa ”vanhin” voi viitata sekä apostoleihin että pastoreihin, kun taas sana ”kaitsija” liitetään vain pastoreihin. Kun apostoleja ei enää ollut, nimitystä ”kaitsija” alettiin käyttää heidän piispallisista seuraajistaan. Sana ”vanhin” taas vakiinnutti asemansa terminä, joka koskee niitä viranhaltijoita, joita me sanoisimme pastoreiksi. Tämä terminologisen kehityksen malli ei ole ainoa mahdollinen, mutta minusta se on varsin uskottava. Se tekee oikeutta sekä Raamatun että kirkon historian todistukselle.

Cirlotin koko kirja on muuten vapaasti luettavissa netissä. Se on sangen massiivinen piispuuden puolustus. Kannattaa lukea, jos aihe kiinnostaa! Tosin nopeasti perusargumentteihin pääsee jo käsiksi tästä tiivistelmästä.

Lisäys 7.12.2025: Löysin juuri mainion videon pyhän Hieronymoksen virkakäsityksestä. Se osoittaa aika hyvin, ettei hänestä ole protestanttisen virkakäsityksen tueksi.