Kuningas Salomon kuoltua hänen valtakuntansa jakaantui kahtia. Kahdestatoista heimosta kymmenen muodosti Israeliksi kutsutun pohjoisvaltakunnan, kun taas eteläiseen Juudaan jäi vain kaksi heimoa. Juudan etuna oli se, että sen alueella oli Salomon temppeli, laillisen jumalanpalveluksen paikka, sekä Jumalan asettama pappissuku, joka kantoi hänelle kuuluvia uhreja. Juudalle kuului myös lupaus tulevasta Messiaasta, jonka oli määrä tulla juuri Juudan sukukunnasta. Pohjoisvaltakuntaan taas pystytettiin jumalanpalveluskeskukset Beteliin ja Daaniin kultaisine vasikoineen. Papisto haalittiin kokoon eri sukukunnista. Uskonnollisia vaikutteita omaksuttiin ympäröivästä epäjumalanpalvonnasta. Päädyttiin siis jumalanpalvelukseen, jota Jumala ei ollut säätänyt.
Joskus roomalaiskatolilaiset apologeetit tykkäävät rinnastaa Israelin ja Juudan skisman roomalaiskatolisen ja ortodoksisen kirkon skismaan. Heidän mielestään ortodoksit rinnastuvat Israeliin, koska ortodoksinen kirkko kuulemma hylkäsi Jumalan asettaman paaviuden. Toinen rinnasteinen piirre on se, että valtaosa vanhoista patriarkaateista jäi itään, kun taas Rooma jäi patriarkaattien näkökulmasta vähemmistöksi, jolla kuitenkin ajatellaan olevan Jumalan siunaus.
No, historialliset rinnastukset ovat aina monitulkintaisia. Jos otetaan lähtökohdaksi se, että Vatikaani I -tyylinen paavius on Jumalan asetus, rinnastus Israeliin on toki ymmärrettävä. Mutta jos otetaan toinen näkökulma, Rooma voi hahmottua Israelina. Minulla on nyt mielessä jumalanpalveluskultti. Jos näet jumalanpalvelustapojen jatkumo otetaan keskeiseksi kriteeriksi, silloin ortodoksinen kirkko vaikuttaa hyvältä Juuda-kandidaatilta. Me näet käytämme hapatettua leipää ensimmäisen vuosituhannen tapaan. Me kastamme kolme kertaa upottaen apostolista perinnettä noudattaen. Me annamme imeväisille ehtoollista pitäytyen isiltä perittyyn käytäntöön emmekä ole koskaan kieltäneet kansalta osallisuutta Kristuksen vereen Herran käskyn mukaisesti.
En tietenkään väitä, että nuo liturgiset muutokset rinnastuisivat suoranaisesti kultaisen vasikan palvontaan. Selvää on kuitenkin se, että keskiajalla monista varhaiskristillisistä tavoista luovuttiin skolastiseen järkeilyyn vedoten: Kristuksen veren saa ehtoollisleivässäkin, koska kyseessä on ylösnousseen Kristuksen ruumis, ja siksi maljan voi pitää poissa kansalta; koska kaste on pätevä kunhan käytetään vettä ja kolminaisuuden nimeä, voidaan hyvin olla upottamatta; imeväiset eivät tarvitse ehtoollista, koska heille riittää kaste autuuteen, ja niin edelleen. Nämä muutokset eivät ole mitenkään vähäpätöisiä. Pyhän Basileios Suuren mukaan kirkko on perinyt apostoleilta suullisena perintönä käytänteitä, jotka ovat aivan yhtä velvoittavia kuin kirjallinen opetus. Näiden joukkoon kuuluu muun muassa tuo kolminkertainen upottaminen kasteen muotona.
Ehkäpä kirkolliset tavat eivät usein tule esille apologeettisessa argumentaatiossa sen takia, että ollaan niin älyllisesti ja opillisesti orientoituneita. Jos kuitenkin lähdetään liikkeelle siitä, että Jumala haluaa, että kirkossa noudatetaan tiettyjä tapoja ja näitä on kuljetettu eteenpäin läpi vuosisatojen, silloin ei ole mikään pikkujuttu, että niistä luovutaan. Jumalanpalvelustapojen muuttaminen on näin ollen minusta varteenotettava argumentti sen tueksi, että ortodoksisuus on kyllä todellinen Juuda näistä kahdesta vaihtoehdosta.
Palasia 