Tovi sitten kirjoitin pienen johdannon Vatikaanin I:n kirkolliskokouksen opetukseen paaviudesta ja annoin linkin Yankee Athonite -substackiin, jossa aihetta käsiteltiin pientä johdantoani tarkemmin. Ikäväkseni huomasin, että koko substack on poistettu. Aloin miettiä, pitäisikö minun kirjoittaa itse aiheesta laajemmin, kun kirjoitus ei ole enää saatavilla. No, minulla ei oikein paukut siihen riitä – siitäkään huolimatta, että eräs blogini lukija kehotti minua lukemaan pari Edward Feserin kirjoitusta (tämä, tämä), jotka vähän nyansoisivat kärkeviä näkemyksiäni Vatikaani I:n paaviusopetuksesta. Jaan tänään vain muutaman Feserin kirjoitusten herättämän ajatuksen.
Feserin keskeisenä pointtina on osoittaa, ettei suinkaan kaikki paavin julkinenkaan opetus ole kritiikkivapaata. Jos teologilla on hyvin perustellut näkemykset, hän ei voi ainoastaan sydämessään pitäytyä oikeaksi tietämiinsä näkemyksiin, vaan hän voi esittää kritiikkiä paavin opetusta kohtaan jopa julkisestikin. Toisin kuin väitin, roomalaiskatolilaiset eivät ole velvoitettuja sanomaan valkoista mustaksi paavin niin käskiessä. Eivätkä kaikki opilliset käsitykset ole ilmassa, kun paavi vaihtuu. On näet sitova traditio, jonka perusteella voidaan tietää, mitä roomalaiskatolinen kirkko opettaa – vaikka paavi olisi eri mieltäkin. Feserille itselleen keskeinen esimerkkitapaus on kuolemantuomio. Hänen mielestään kirkon perinne opettaa selkeästi kuolemantuomion moraalisuutta, ja siksi hän pitää paavi Franciscuksen kuolemantuomion torjuvaa linjaa vääränä.
Okei, eli siis vedän sanojani sikäli takaisin, että kirjoitin liian yksioikoisesti. Joskus virheellisesti ajatellaan, että vain paavin ex cathedra -lausumat ovat sitovia, mutta toisaalta sekään ei ole totta, että kaikki paavin julkinen opetus pitäisi niellä pureksimatta.
Näin teoreettisesti.
Haluaisin nyt pienoisessa hybriksessä haastaa vähän Feseriä juuri Vatikaanin I kirkolliskokoukseen vedoten. Tuo kokous opettaa, että katolinen kirkko on aina uskonut, että paavilla on ollut sellainen valta-asema kuin sen opetuksessa: paavi on koko kirkon hallitsija, joka pystyy ohittamaan paikalliset piispat päätöksenteossa ja suvereenisti linjaamaan, miten erinäisissä kysymyksissä menetellään. Ja nyt samalla kuitenkin roomalaiskatolisen kirkon huipputeologit väittävät useissa uusissa kirkko-opillisessa dokumentissa, ettei itä tunnustanut ensimmäisenä vuosituhantena paavin kanonista valtaa alueillaan. Enkä tiedä ketään vakavasti otettavaa nykytutkijaa, joka väittäisi, että Vatikaani I:n paaviuskäsitys olisi leimannut ensimmäistä vuosituhatta. Opinkehitys ei myöskään tässä oikein toimi, koska Vatikaani I:n dekreetti ei jätä sellaiselle tilaa. Kirkossa on kuulemma aina uskottu niin kuin se linjaa.
Tässä ongelma. Historia ja kirkon traditio ovat ristiriidassa Vatikaani I:n kanssa. Vatikaani I kuitenkin juurruttaa opetuksensa totuudellisuuden historiaan. Kun historia ei tue Vatikaani I:tä, mutta roomalaiskatolinen kirkko kuitenkin velvoittaa uskomaan Vatikaani I:n mukaan, käytännössä päädytään siihen, että pitää uskoa paaviin sokeasti tosiasioiden vastaisesti. Eli ainakin tässä kysymyksessä musta on valkoista, kun paavi niin sanoo. Eikä mikään suoranaisesti estä sitä, että ongelmakenttä laajenisi tästä yhdestä kysymyksestä useampaan. Sanoisin siksi, että kirjoitukseni keskeisin pointti pitää vieläkin paikkansa. Epistemologisesta näkökulmasta Vatikaani I on katastrofi. Se kyseenalaistaa kykymme tietää historiallisten lähteiden perusteella, mikä on kirkon usko. Homma jää paavin käsiin.
Palasia 