Kuukausi: heinäkuu 2024

Vanhat kirkot ja historian todistus: mistä tietää mikä kirkko on oikea?

Roomalaiskatolisessa ja ortodoksisessa apologetiikassa joskus väitetään, että protestantit ovat jakaantuneet 33 000 eri kirkkoon. Tämän nähdään todistavan, ettei Raamattu riitä takamaan opillista yksimielisyyttä. Näyttää nimittäin ainakin käytännössä siltä, että Raamatun perusteella on mahdotonta saada selville, miten kristittyjen tulisi tarkalleen uskoa. Joskus protestantit heittävät tähän argumenttiin vastineeksi sen, että niin sanotut vanhat kirkotkin ovat jakaantuneita. On ortodokseja, roomalaiskatolilaisia, monofysiittejä (mm. koptit, armenialaiset, etiopialaiset) ja nestoriolaisia ( ns. Idän kirkko). Mistä voisi tietää, mihin näistä kirkoista pitäisi kuulua, jos hylättäisiin yksin Raamattu -periaate?

Olen aiemmin lyhyesti ottanut kantaa siihen, että minusta ortodoksisuus on paljon uskottavampi vaihtoehto kuin roomalaiskatolilaisuus, jos kiinnitetään huomio siihen, millaista hengellisyyttä kirkot edustavat. Ortodoksisuus on minusta ihan selvästi vahvemmassa jatkumossa ensimmäiseen vuosituhannen hengellisyyteen kuin moderni roomalaiskatolilaisuus. No, tämä argumentti tuskin tyydyttää kaikkia. Eikä se vielä riitä perusteluksi sille, miksi en ole kopti tai Idän kirkon jäsen. Oma kysymyksensä on myös se, tarvitseeko minun oikeuttaa ortodoksisuuttani kritisoimalla muiden kirkkojen käsityksiä. Ortodoksisuudella voi itsessään olla niin suuri todistusvoima, ettei ”kilpailijoiden” arvostelu ole tarpeen. Ajattelin kuitenkin tänään esittää ortodoksisuuden eduksi yhden argumentin, joka on luonteeltaan ennen kaikkea historiallinen. Ehkäpä sitä voi olla jollekulle hyötyä. Historiallinen argumentti on näet sikäli kiva, ettei se vaadi suurta dogmaattista tietämystä – toisin kuin esim. Filioque-oppiin tai kristologiaan liittyvien yksityiskohtaisten kysymysten pyörittely.

Argumenttini on suunnattu roomalaiskatolilaisia ja monofysiittejä vastaan. Nestoriolainen kristologia on niin ilmeisesti kahta ensimmäistä ekumeenista kirkolliskokousta vastaan (”Me uskomme yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen – – joka meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista”), että se kaatuu mielestäni jo siihen. Toki sekin on sanottava, että kaikki vanhat patriarkaatit tuomitsivat Nestorioksen vuoteen 433 mennessä. Kaikille Antiokian patriarkaatissa tosin tämä ei kelvannut, ja niin sai alkunsa nestoriolainen kirkko, jolle nykyinen Idän kirkko on jatkoa. Tämän kirkon isät erottautuivat muusta ortodoksisesta/katolisesta maailmasta ja siten seuraavaksi sanomani soveltuu ainakin osittain heihin.

Etenkin roomalaiskatolilaisuutta ja monofysitismiä koskevan argumentin ymmärtämiseksi on tärkeää tiedostaa, miten skismaattisuus miellettiin varhaiskirkossa. Skismalla tarkoitettiin sitä, että piispa tai pappi erottautuu kirkon yhteydestä ja perustaa oman rinnakkaisen seurakunnan tai laajemman kirkollisen rakenteen jo olemassa olevan kirkollisen rakenteen rinnalle. (Ks. esim. apostolinen kaanon 31 [/32] tai Basileios Suuren kanoni 1, joilla on ekumeeninen arvovalta) Osoitan seuraavaksi, että tämän skisman määritelmän valossa roomalaiskatolilaiset ja monofysiitit ovat skismaatikkoja. Aloitan roomalaiskatolilaisista.

Varmasti monelle on tuttua se, että vuotta 1054 pidetään perinteisesti ratkaisevana hetkenä, jolloin idän ja lännen kirkon tiet erosivat toisistaan. Silloin paavin lähettiläs, kardinaali Humbertus, julisti Konstantinopolin patriarkan, Mikael I Kerularioksen, erotetuksi kirkon yhteydestä. Konstantinopolin patriarkka vastasi julistamalla paavin delegaatiolle anateeman, mutta käsittääkseni paavia ei julistettu kirkon kirouksen alaiseksi. On kyseenalaista, oliko Humbertuksen Hagia Sofiaan jättämä pannakirje juridisesti validi, koska paavi oli ehtinyt kuolla delegaation matkan aikana. Ei sillä niin väliä. Skismaattisuuskysymyksen kannalta tärkeää on se, että vaikka Konstantinopoli ja Rooma olisivatkin anatematisoineet toisensa, Aleksandria, Antiokia ja Jerusalem olivat silti yhteydessä Roomaan. Tilanne oli siis jokseenkin rinnasteinen sille, että vaikka Moskovan ja Aleksandrian patriarkaattien välit ovat tällä hetkellä poikki, suuri osa muuta ortodoksista maailmaa on kirkollisessa yhteydessä kumpaankin.

Argumenttini kannalta olennaista on painaa mieleen se, että noin vuoden 1100 kulmilla tilanne on se, että Rooma on periaatteessa kirkollisessa yhteydessä kolmeen vanhaan patriarkaattiin. Se tunnusti kunkin kolmen patriarkaatin kirkollisen vallan. On kuvaavaa, että Aleksandrian patriarkka kutsuttiin osallistumaan Neljänteen lateraanikonsiiliin vuonna 1215, ja ilmeisesti tämä lähetti sinne edustajiaan. Kuitenkin ensimmäisestä ristiretkestä alkaen noin seuraavan parin sadan vuoden aikana Rooma pystytti Antiokiaan (1099), Jerusalemiin (1099) ja Aleksandriaan (1300-l. alku) rinnakkaishierarkiat. Toki myös Konstantinopoliin neljännen ristiretken (1204) jälkeen. Tällainen kirkollinen toiminta on paraatiesimerkki siitä, miten täytetään varhaiskirkon kanonien skismaattisuuden tunnusmerkit. En oikein tiedä, mitä roomalaiskatolilaiset tekevät tämän kanssa. Nämä ovat historiallisia tosi asioita, jotka voi tarkistaa ihan Wikipediasta ja joita ei siten käy kiistäminen 😉 Ehkäpä ainoa ratkaisu ongelmaan on määritellä skismaattisuus uusiksi? Näinhän Roomassa onkin tehty, kun skismaattisuus on nykyään kait sitä, ettei alistuta paaville. Tällainen määritelmä on kuitenkin luopumista kyseisen synnin varhaiskirkollisesta määritelmästä, jonka kaikki osapuolet aikoinaan allekirjoittivat.

Monofysiittien kanssa kuvio on monessa mielessä erilainen, mutta synti lopulta sama. Voi tulla kenties yllätyksenä, että monofysiitit ja ortodoksit olivat vuosikymmenet Khalkedonin (451) jälkeenkin samaa kirkkoa. Keisarien myötävaikutuksella kumpaakin näkemystä siedettiin saman kirkon sisällä. Keisari Justinianoksen kaudesta (527–565) tuli kuitenkin vedenjakaja. Ortodoksien ja monofysiittien voimasuhteet olivat käyneet edellisille suunnattoman suotuisiksi keisarin suosiessa Khalkedonin kannattajia. Pian olisi koittanut tilanne, ettei kirkossa olisi ollut enää monofysiittipiispoja. Siksi vuoden 575 paikkeille monofysiitit päättivät vihdoin reagoida dramaattisesti piispapulaansa ja luoda rinnakkaishierarkian nykyiselle Egyptin alueelle vihkien yli 70 piispaa. Nämä vihkimykset olivat varhaiskirkon kanonisen perinteen näkökulmasta skismaattisia. Niinpä on jälleen ilmeistä, ketkä loivat rinnakkaisalueen kirkolliselle alueelle, jolla oli jo kaikkien osapuolien kanonisesti tunnustama hierarkia.

Egyptin koptit eivät ole tietenkään ainoita monofysiittejä. Armenialaiset eivät ole ainakaan minulle vaihtoehto, koska kirkkoon kuuluminen vaatii etnistä armeniolaisuutta. On aika ilmeistä, että kyseessä ei ole uskontunnustuksen katolinen kirkko. Etiopian ortodoksinen kirkko puolestaan kuului aina 300-luvulta 1900-luvun jälkipuolelle hallinnollisesti Egyptin koptikirkkoon ajautuen siten monofysiittien käsiin. Vaikka Etiopiaan ei perustettu rinnakkaishierarkiaa, se on sidoksissa Egyptin kirkkoon, jonka hierarkian juuret menevät vuoden 575 skismaattisiin vihkimyksiin.

Johtopäätöksenä sanoisin siis, että kaikki vanhat kirkot lähtevät liikkeelle siitä, että kirkko oli aluksi yksi. Vuosisatojen varrella tästä yhdestä porukasta erottautui ryhmiä. Kaikki vanhat kirkot väittävät olevansa suorassa jatkumossa alkuperäisen joukon kanssa. Mutta nähdäkseni historia antaa vankan tukensa sille, että esittelemistäni ryhmistä vain ortodoksinen kirkko on välttänyt skismaattisuuden synnin. Me emme ole koskaan olleet ensin perustamassa rinnakkaishierarkioita muiden vanhojen kirkkojen alueille.

Jumalten neuvosto ja pyhien rukoileminen

Tulkintaperinteet ohjaavat vahvasti Raamatun luentaa. Luterilaista Raamatun tulkintaa värittävät Lutherin sielunhoidolliset huolet – kuten olen täällä jo moneen kertaan sanonut. Kun tulokulma teksteihin on vahvasti yksilön sielunhoidon värittämä, monet raamatulliset teemat jäävät vähälle huomiolle. Yksi näistä on ajatus siitä, että Jumalalla on ympärillään neuvosto.

Muinaisessa Lähi-idässä oli yleistä ajatella, että on yksi pääjumala, joka johtaa taivaallista jumalallista neuvostoa. Vaikka Raamattu sitoutuu ehdottomasti siihen, ettei ole ketään todellisen Jumalan vertaista, sieltäkin löytyy ajatus, että Jumala on jumalien ympäröimä. Tämä näkyy ehkä parhaiten psalmissa 82, jonka ensimmäisessä jakeessa sanotaan: ”Jumala seisoo jumalien kokouksessa, hän on tuomari jumalien keskellä”. Jobin kirjassa puolestaan annetaan ymmärtää, että Jumala on Jumalan poikien ympäröimä, ja että saatana on heidän joukossaan. (Job 1:6; 2:1) Mitä ilmeisemmin jumalat ja Jumalan pojat ovat siis enkeleitä.

Jumalan neuvosto ei ole mikään tarpeeton rekvisiitta. Jumala käy sen kanssa keskustelua, paikoitellen jopa neuvottelua. Tämä piirtyy esille profeetta Miikan näyssä, jossa taivaanjoukko keskustelee Jumalan kanssa siitä, kuka heistä menisi profeettoihin ja viettelisi kuningas Aahabin käymään taisteluun, jotta tämä kuolisi. (1 Kun. 22:19–23) Ahabin viettelemistä varmasti tunnetumpi tapaus löytyy profeetta Jesajan kirjan 6. luvusta. Jesaja on päässyt näyssään osaksi Jumalan neuvostoa ja hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi julistajaksi, kun Jumala kyselee neuvostoltaan, kuka olisi valmis menemään julistamaan Israelin kansalle. (Jes. 6:8–13) Tekstien perusteella taivaallinen neuvosto tietää, mitä maan päällä tapahtuisi ja osallistuu aktiivisesti Jumalan tahdon toteuttamiseen. Tobitin kirja ja Ilmestyskirja antavat jopa ymmärtää, että enkelten tehtävä on välittää maan päällä elävien rukouksia Jumalalle (Tob. 12:11–16; Ilm. 8:2). Jumalallisen neuvoston jäsenet näyttäytyvät näin ollen välittäjähahmoina Jumalan ja ihmisten välillä.

Taannoisessa kirjoituksessani viittasin siihen, ettei ole sattumaa, että Jeesuksen ajan juutalaisuudessa enkeleillä, Eenokilla ja Elialla oli erityisasema taivaallisina esirukoilijoina. Kaikkien näiden ajateltiin kuuluvan Jumalan neuvostoon. Enkeleillä on luonnollisesti paikka siinä, Eenokin ja Elian ajateltiin saaneen aseman siinä, koska heidät otettiin poikkeuksellisesti taivaaseen. Muiden ihmisten suhteen Vanhassa testamentissahan on ajatus, että he laskeutuvat tuonelaan. Hurskaat eivät siis lähtökohtaisesti suinkaan ”menneet taivaaseen”. Kristus vasta vapautti autuaasti nukkuneet tuonelasta korottaen heidät Jumalan luo.

Jumalallisen neuvoston ajatus ja enkelten rooli rukousten välittäjinä tekee ymmärrettäväksi kirkon uskoa siihen, että pyhät voivat kuulla rukouksia ja vaikuttaa siihen, että Jumala vastaa niihin. Uusi testamentti antaa suoraan ymmärtää, että pyhät ovat päässeet samaan asemaan kuin enkelit Vanhan testamentin aikana. Heitä ei ainoastaan kutsuta Jumalan pojiksi ja pyhiksi, mitkä ovat enkelten nimityksiä Vanhassa testamentissa (vrt. Ps. 89:6–7), vaan sen lisäksi annetaan aivan suoranaisesti ymmärtää, että he tulevat istumaan Jumalan valtaistuimen ympärillä hallitsemassa Kristuksen kanssa. (Ilm. 20:4–5) Heidän rukouksensa kohoavat Jumalan valtaistuimen eteen kuin suitsutussavu. (Ilm. 5:8) Uusi testamentti painottaa etenkin sitä, että apostoleilla on tuossa neuvostossa aivan erityinen paikka. He istuvat tuomitsemassa Israelin kahtatoista sukukuntaa. (Matt. 19:28; Luuk. 22:30). (Sivuhuomiona sanottakoon, että muut maat kuuluvat muiden pyhien haltuun. Ei ole sattumaa, että kun kristinusko levisi kaupunkeihin, joissa oli jonkin vahvan jumalan kultti, tuon jumalan korvasi pyhä. Langennut enkeli sai väistyä, kun pyhä otti hänen paikkansa. Aiheesta löytyy lisää Stephen De Youngin kirjasta The Religion of the Apostles.)

Vanhan testamentin teologian valossa ajatus siitä, että Jumalalla on luonaan pyhien neuvosto, joka tietää, mitä maan päällä tapahtuu, välittää rukouksia ja käy vuoropuhelua Jumalan kanssa, on aivan luonnollinen. Kirkossa pyhien taivaallinen asema ei ole kuitenkaan vain teoreettinen totuus. Se koetaan todeksi päivittäin. Yksittäinen ortodoksi tuskin tuntee pyhien kunnioittamisen varhaiskirkollisia tai raamatullisia juuria. Käytännössä kuitenkin jokainen voi kokea, että pyhien esirukouksella on suuri vaikutus.