Kuukausi: kesäkuu 2024

Pyhien rukoileminen ja varhaiskirkon todisteiden puute

Viime kirjoituksessa puhuin pyhien rukoilemisen juutalaisista juurista. Mainitsin myös Paavalin ja Theklan tekojen maininnan pyhien rukoilemisesta toiselta vuosisadalta sekä ensimmäisen meille säilyneen rukouksen Jumalansynnyttäjälle 200-luvulta. Minusta on kiistatonta, että pyhiä rukoiltiin jo varhain. Kuitenkin protestantit ovat perinteisesti väittäneet, että pyhien rukoileminen kirkossa sai alkunsa vasta satoja vuosia Kristuksen jälkeen, jossain 300- ja 400-lukujen paikkeilla.

Hyvän esimerkin protestanttisesta argumentaatiosta tarjoaa pastori Jordan Cooper, joka on paras luterilainen apologeetti, jonka tiedän. Hän hyödyntää kirkkoisäperusteita väittäessään, että ensimmäisten vuosisatojen kristityille pyhien rukoileminen oli tuntematon käytäntö. Hän painottaa paljon sitä, ettei ole löytäneet mistään ensimmäisten vuosisatojen patristisesta teoksesta mainintaa pyhien rukoilemisesta. Gnostilaiset sen sijaan rukoilivat enkeleitä. Tärkeitä varhaiskristillisiä teologeja Cooperille ovat Justinos Martyyri, Irenaeus ja Tertullianus. Yksikään näistä teologeista ei suoranaisesti torju pyhien rukoilemista, mutta he puhuvat vain Jumalan rukoilemisesta itsestäänselvyytenä. Ja kun heillä olisi ollut luonteva tilaisuus tuoda esille se, että kristityt rukoilevat pyhiä, he eivät niin tehneet. En mene tässä tarkemmin Cooperin yksittäisiin perusteisiin ja niiden lukemiseen kontekstissaan. Tarjoan muutaman yleisluontoisen periaatteen, jotka auttavat vastaamaan Cooperin haasteeseen.

Ensiksi on syytä mainita, että todisteiden puute ei kerro sitä, ettei käytäntöä olisi ollut olemassa. Voimme sanoa historiallisten lähteiden perusteella, ettei meille ole säilynyt todisteita jostakin käytännöstä. Tämä kertoo varmasti vain sen, ettei meille ole säilynyt todisteita. Ja toki on mahdollista, että todisteiden lisääntyessä ymmärrys muuttuu. Cooper vetoaa kritiikissään Martin Chemnitzin, 1500-luvun luterilaiseen huipputeologiin, jolla ei ollut minkään sortin pääsyä esimerkiksi katakombien raapustuksiin, jotka ilmentävät varhaiskristillistä uskoa pyhien esirukoukseen.

Toisena juttuna: kun argumentoidaan viitaten siihen, ettei mainintoja ole jostakin asiasta, on huomioitava tekstien genre ja tarkoitus. Tänäkin päivänä tuotetaan paljon ortodoksista kirjallisuutta, jossa ei puhuta pyhien rukoilemisesta yhtään mitään. On rukoukseenkin liittyvää kirjallisuutta, jossa ei mainita pyhiltä avun pyytämistä sanallakaan. Niinpä se, että varhaiset kirkkoisät eivät mainitse pyhien rukoilemista edes rukousta käsittelevässä tuotannossaan, ei sinällään todista käytäntöä vastaan. Voi olla, että teksti keskittyy tarkoituksella johonkin kysymykseen tai näkökulmaan laajempaa aihepiiriä koskien ja siksi jotain juttua ei mainita.

Kolmanneksi voi hyvin olla, että isät eivät maininneet pyhien rukoilemista, kun siihen oli tilaisuus, koska he halusivat korostaa pyhien rukoilemisen ja toisen harhaoppisten harjoittaman rukoilun välisiä eroja. On sinänsä esimerkiksi totta, että Irenaeuksen olisi ollut tavallaan luontevaa mainita gnostilaisten enkelten rukoilemista vastaan kristillinen enkelten rukoileminen. Voi kuitenkin olla, että Irenaeuksen mukaan kahdessa asiassa oli kyse niin eri asioista, ettei hän halunnut rinnastaa niitä. Irenaeuksen tekstistä käy ilmi, että gnostilaisten rukoukset olivat jonkinlaisia loitsuja enkeleille. (Ad. haer. II: 32, 5) Ei siksi olisi ollenkaan kummaa, ettei Irenaeus haluaisi assosioida oikeaa enkelten rukoilemista tuollaiseen toimintaa. Vertauskohtana voisi sanoa sen, että jotkut neitseestä syntymistä kannattavat tutkijat ovat spekuloineet, ettei Markuksen evankeliumi mainitse neitseestä syntymistä, jotta kuulijoiden mieleen eivät tulisi ajatukset roomalaisten ja kreikkalaisten mytologioiden jumalten syntymisestä ihmisestä.

Neljänneksi on huomioitava se, että kirkkoisät voivat hyvin painottaa sitä, että he rukoilevat vain Jumalaa, koska Jumala on lopulta kaikkien rukousten ”päätepiste”. Olipa kyse sitten yksittäisen kristityn rukouksesta tai siitä, että kristitty pyytää pyhää rukoilemaan Jumalaa puolestaan, kyseessä on lopulta aina Jumalan rukoileminen. Tähän soveltuu hyvin se, mitä sanoin muinoin kirjoituksessani ikonin ja epäjumalankuvan erosta. Siinä missä ikoni kohottaa katsojansa ikään kuin itsensä yli, epäjumalankuva sitoo kunnioittajansa katseen itseensä. Samoin pyhät ovat nöyriä välikappaleita, jotka välittävät kaiken saamansa rukouksen ja kunnioituksen Jumalalle, kun taas pahat enkelit pitävät ne itsellään. Voi hyvin olla, että varhaiskristillisessä rukousopetuksessa ei käsitelty pyhien rukoilemista, koska sen ajan pakanakäännynnäisille piti painottaa sitä, että on vain yksi Jumala, jota tulee palvoa. Todennäköisempänä pidän kuitenkin sitä, että Jumalan rukoilemisen ja pyhiltä esirukouksien pyytämisen ero oli intuitiivisesti niin selvä – kuten se on nykyortodokseillekin – ettei kirkkoisille tullut edes mieleen nostaa pyhiltä rukousten pyytämistä esille Jumalan/jumalten palvonnan kontekstissa.

Viidenneksi ja viimeiseksi. Kun varhaiskristilliset kirjoittajat kuvaavat varhaiskristillistä rukouskäytäntöä, he puhuvat monikossa. He kuvaavat sitä, mitä kristityt tekivät kollektiivisesti. Viime kirjoituksessa mainitsemani esimerkit juutalaisesta ja varhaiskristillisestä pyhien rukoilemisesta kuvaavat yksilöiden hartauden harjoitusta. Voi siksi hyvin olla, että niin juutalaiset kuin kristitytkin rukoilivat varhaisina vuosisatoina pyhiä yksityisessä hartauselämässään, mutta pyhien rukoilemisella ei ollut merkittävää roolia yhteisissä jumalanpalveluksissa. Kehitys olisi sitten vähitellen johtanut siihen, että pyhät saivat kristillisessä jumalanpalveluksessa merkittävämmän roolin. Ei olisi mitenkään outoa, että pyhien rukoilemisesta tulisi vahvemmin yhteisöllinen asia juuri 300- ja 400-lukujen aikana Rooman valtakunnan kristillistyessä. Silloin kokonaiset kaupungit saivat omia suojeluspyhiään. Tosin pitää sanoa sekin, että minusta nykypäivänäkään pyhien rukoilemisella ei ole kovin suurta roolia ortodoksisissa jumalanpalveluksissa. Jumalansynnyttäjälle on kyllä muutama veisu, ja vaihtuvissa teksteissä pyhiä rukoillaan. Mutta muuten jumalanpalvelusten rukous on suunnattu yksin Jumalalle. Pyhien rukoileminen näkyy ennen kaikkea siihen, että eräiden rukousjaksojen lopuksi vedotaan siihen, että Jumala ottaisi rukoukset vastaan pyhien esirukousten tähden. Juuri näin rukoiltiin muuten jo 300-luvun Jerusalemissa. Siitä todistaa Kyrillos Jerusalemilainen. (Katek. luen. 23:9)

Ortodoksina minulle ei ole mikään ongelma, että kirkon rukouskäytännöt kehittyvät. Kun on kyse pyhien rukoilemisesta, käytännöllä on historiallisten lähteiden valossa juuret jo Kristuksen aikaa edeltäneessä juutalaisuudessa. Niinpä kyse on vain siitä, että käytäntö ottaa vähitellen uudenlaisen muodon kristillisessä kontekstissa. Ortodoksina tietenkin luotan siihen, ettei kyse ollut kirkon uskon turmeltumisesta vaan Pyhän Hengen johdatuksesta. Tämän puolesta puhuu voimallisesti se, että pyhien rukoileminen on ollut osa kirkon rukouselämää satojen vuosien ajan. Ensi kerralla kenties valotan pyhien rukoilemisen raamatullista perustaa hieman uudenlaisesta näkökulmasta.

(Lisää varhaiskristillisiä todisteita pyhien rukoilemisesta löytyy täältä.)

Kuolleiden puolesta rukoileminen ja pyhiltä esirukousten pyytäminen – pakanallista vaikutustako?

Karikatyyrisen kertomuksen mukaan varhaiskristityt olivat hyviä protestantteja aina keisari Konstantinus Suureen saakka. 300-luvulla tapahtuneen valtiokirkollistumisen myötä pahat pakanalliset vaikutukset pääsivät kuitenkin tunkeutumaan kirkkoon. Pakanauskontojen jumalat korvattiin pyhillä, kuolleiden puolesta alettiin rukoilla. Kertomus on yleinen ja vaikutusvaltainen, mutta se on ihan höpöhöpöä. Valotan seuraavaksi lyhyesti sekä kuolleiden puolesta rukoilemisen että pyhiltä esirukouksien pyytämisen juutalaisia juuria.

Ehkäpä monelle voi tulla yllätyksenä se, että juutalaiset rukoilevat vielä tänäkin päivänä kuolleiden puolesta. Rukoukset kuolleiden puolesta ovat itse asiassa vakiintunut osa juutalaisia jumalanpalveluksia. Käsittääkseni ensimmäinen maininta juutalaisten kuolleiden puolesta rukoilemisesta löytyy Toisesta makkabilaiskirjasta. Siinä kerrotaan taistelussa kuolleiden juutalaisten puolesta rukoilemisesta seuraavaa:

Seuraavana päivänä, kun oli jo kiireesti huolehdittava kaatuneista, Juudaksen miehet menivät hakemaan ruumiit viedäkseen ne sukulaisten joukkoon esi-isien hautaan. Silloin he huomasivat, että jokaisella kaatuneella oli vaatteidensa alla jamnialaisten epäjumalille omistettuja taikakaluja. Laki kieltää juutalaisilta sellaiset, ja kaikki ymmärsivätkin, että juuri niiden tähden nuo miehet olivat kaatuneet. He ylistivät Herraa, oikeamielistä tuomaria, joka tuo kaiken salatun julki, ja rukoilivat hartaasti, että hän pyyhkisi miesten rikkomuksen kokonaan pois. Urhea Juudas kehotti väkeään pysymään erossa synninteosta – olivathan he omin silmin nähneet, mihin kaatuneiden synti oli vienyt.

2 Makk. 12: 39–42

Kaatuneet juutalaiset olivat langenneet epäjumalanpalvelukseen. He olivat hakeneet sotaonnea vierailta jumalilta ja siksi olivat kuolleet taistelussa. Vaikka synti oli niinkin suuri kuin epäjumalanpalvelus, juutalaiset rukoilivat sotapäällikkö Juudas Makkabin johdolla heidän puolestaan.

Toinen makkabilaiskirja on nykytutkimuksen mukaan kirjoitettu 104–63 ennen ajan laskun alkua. Näin meillä on selkeä todiste siitä, että kuolleiden puolesta rukoiltiin jo ennen Kristuksen tuloa. On kuitenkin sanottava, että ensimmäinen maininta kuolleiden puolesta rukoilemisesta ei tarkoita sitä, että käytäntö olisi syntynyt vasta tuolloin. Toisessa makkabilaiskirjassa kuolleiden puolesta rukoileminen mainitaan ilman sen suurempia selityksiä. Tämä voi kertoa siitä, että kuolleiden puolesta rukoileminen oli jo vakiintunut käytäntö juutalaisuudessa.

Uudesta testamentista meillä ei ole yhtään yhtä selkeää esimerkkiä kuolleiden puolesta rukoilemisesta. Yksi tapaus tosin taitaa löytyä apostoli Paavalin toisesta kirjeestä Timoteukselle, jossa apostoli sanoo:

Antakoon Herra laupeutta Onesiforuksen huonekunnalle, sillä usein hän on minua virvoittanut, eikä ole kahleitani hävennyt; vaan kun hän tuli Roomaan, etsi hän minua innokkaasti ja löysi minut. Suokoon Herra, että hän löytää laupeuden Herran tykönä sinä päivänä. Ja kuinka suuria ne palvelukset olivat, joita hän teki Efesossa, sen sinä parhaiten tiedät.

2 Tim. 1:16–18

Katkelmassa huomionarvoista on se, että apostoli puhuu kaikesta siitä, mitä Onesiforos oli tehnyt hänen hyväkseen ja sitten esittää pyynnön, että Jumala muistaisi tätä viimeisenä päivänä. Koska apostoli viittaa kaikkeen siihen, mitä Onesiforos oli tehnyt, tämä viitannee siihen, että Onesiforos oli jo kuollut. Näin ollen Paavalin toivotus, tai pyyntö, olisi rukous kuolleen Onesiforoksen puolesta. Kohta ei toki ole vastaansanomattoman selvä peruste kuolleiden puolesta rukoilemiselle, mutta ihan mahdollinen. Varsinkin, kun huomioidaan, että tuon ajan juutalaisuudessa jo rukoiltiin kuolleiden puolesta.

On vielä mainittava Pietarin ilmestys, joka on mukana varhaisimmassa säilyneessä kanonisten kirjojen listassa, Muratorin kaanonissa (n. 170–200), mutta joka ei kuitenkaan lopulta vakiinnuttanut asemaansa kanonisena kirjana. Pietarin ilmestys oli kuitenkin suuresti arvostettu kirja ja se heijastelee varhaiskristillisiä uskomuksia. Siksi on syytä mainita, että kyseisen kirjan 12. luvussa pyhien esirukoukset vapauttavat sieluja tuonelan kärsimyksestä ennen viimeistä tuomiota. Esirukousten tähden kastamattomat saavan jopa mahdollisuuden saada kasteen eräässä manalan järvessä. Pietarin ilmestys ajoitetaan noin vuoteen 135. Näinpä on selvää, että rukous kuolleiden puolesta oli osa varhaiskristillistä uskoa.

Jos juutalaisten rukoukset kuolleiden puolesta voivat hämmästyttää, ehkäpä sitäkin yllättävämpää on se, että juutalaisuudessa on myös pitkä perinne kuolleilta esirukouksien pyytämisestä. Juutalaisuudessa on ollut tapa rukoilla kuolleiden haudoilla ja pyytää näiltä esirukouksia. Erityisen tärkeitä rukouspaikkoja ovat olleet esimerkiksi patriarkkojen ja matriarkkojen haudat. Paikkoja on pidetty erityisen otollisina rukoukselle. Niillä on vedottu kuolleiden hyveellisyyteen, jotta Jumala vastaisi rukouksiin. On esitetty myös pyyntöjä kuolleille itselleen, jotta nämä rukoilisivat Jumalaa joko yksilön, perheen tai Israelin kansan puolesta. (Täältä löytyy lyhyt juttu juutalaisesta käytännöstä.) Mainitsemisen arvoista on myös se, että jo Job. 5:1:ssä puhutaan ilmeisesti enkeliltä esirukouksen pyytämisestä, koska Vanhassa testamentissa enkeleitä kutsutaan pyhiksi.

Esirukousten pyytämisen käytäntö on selvästi nähtävissä toisen temppelin ajan juutalaisessa kirjallisuudessa. Esimerkiksi Ensimmäinen Eenokin kirja (9:1–3) mainitsee kuolleiden sielujen rukoilevan Miikaelia, Urielia ja Rafaelia, jotta nämä veisivät heidän kokemansa vääryyden Jumalan eteen tuomittavaksi. Myöhemmin samassa kirjassa (65:2–4) Nooa pyytää esi-isältään Eenokilta esirukouksia, jotta maailma säästyisi vedenpaisumukselta. Muistelen myös, että Elialta olisi pyydetty jossain toisen temppelin ajan kirjallisuudessa esirukouksia, mutten saa päähäni nyt tarkkaa lähdettä. Elian asema esirukoilijana voi tosin näkyä siinä, että eräät juutalaiset ajattelivat Kristuksen pyytävän Elialta apua ristillä riippuessaan. Tämä on ihan ymmärrettävää, jos ja kun Elialta pyydetiin muutenkin esirukouksia tuohon aikaan. (Tässä mainitut tiedot pyhien esirukouksista juutalaisuudessa ovat Stephen de Youngin kirjasta Apocrypha, jota suosittelen lämpimästi. Se on tilattavissa esim. täältä.)

Enkelit, Eenok ja Elia eivät ole sattumalta esirukousten kohteita ennen Kristuksen ylösnousemusta. Juutalaisen perinteen mukaan Eenok oli otettu taivaaseen. Taustalla tässä oli se, että Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa ei sanota, että Eenok olisi kuollut vaan että Jumala otti hänet pois (1 Moos. 5:24). Ja tunnettua on se, että Elia ei kuollut, vaan hän kohosi tulivaunuissa taivaaseen (2 Kun. 2:11). Enkelit ovat totta kai Jumalan valtaistuimen ympärillä. Ennen Kristuksen ylösnousemusta kaikki muut sielut olivat tuonelassa. Kun Eenokin ja Elian asema oli siinä määrin erityinen, että heidät oli otettu taivaaseen, heiltä oli luonnollista pyytää esirukouksia. Kun Kristuksen tuonelaan astumisen myötä autuaasti nukkuneet sielut pääsivät Jumalan valtaistuimen ympärille, on selvää, että esirukoilijoita alettiin pyytää muiltakin ihmisiltä.

Kun on puhe kristillisestä pyhien rukoilemisesta ennen konstantinolaista käännettä, on tunnettua, että 200-luvulta on peräisin Jumalansynnyttäjälle kohdistettu rukous, joka tunnetaan latinalaisella nimellä Sub tuum praesidium. Kuitenkin jo 100-luvultakin löytyy selkeä viittaus pyhien rukoilemiseen. Paavalin ja Theklan teoissa näet kuvataan, kuinka Paavali puhui juuri ennen kuolemaansa hepreaksi ”isien” kanssa. Tämän teoksen lisäksi on toki myös hautakirjoituksia sun muuta, joista käy ilmi, että kuolleilta pyydettiin rukouksia. Näistä voi lukea lyhyesti esim. täältä.

Yllä sanottu osoittaa, että sekä kuolleiden puolesta rukoilemisella että pyhiltä esirukousten pyytämisellä on juuret Kristuksen syntymää edeltäneessä ajassa. Parin ensimmäisen vuosisadan kristilliset tekstit puhuvat sen puolesta, että nämä käytännöt periytyivät juutalaisuudesta varhaiseen kristinuskoon. Niinpä on ilmeistä ettei Konstantinus Suuren kääntymys johtanut siihen, että pakanuudesta olisi omaksuttu aivan ennenkuulumattomia rukouskäytäntöjä.