Olen viime aikoina kirjoittanut post doc -tutkielmani alalukua Martin Chemnitzin sovitusopista. Chemnitzin sovitusajattelun ytimessä on näkemys, että Jumala vaatii ihmisiltä täydellistä lain täyttämistä. Mikäli joku ei ole täyttänyt lakia täydellisesti, hän on ansainnut iankaikkisen kadotuksen. Ainoa tapa päästä vapaaksi kadotustuomion alta on uskoa Kristukseen, joka on täyttänyt lain ihmiskunnan puolesta ja kärsinyt lain rikkomisen rangaistuksen sen edestä. Kun ihminen uskoo Kristukseen, se, mitä Kristus on tehnyt koko ihmiskunnan puolesta, luetaan henkilökohtaisesti hänen hyväkseen.
Aivan avainasemassa oleva raamatunkohta luterilaiselle opille lain täydellisen täyttämisen vaatimuksesta on Jaakobin kirjeen toisen luvun jae 10:
Sillä joka pitää koko lain, mutta rikkoo yhtä kohtaa vastaan, se on syypää kaikissa kohdin.
Tämän kohdan perusteella on tyypillistä väittää, ettei ihmistä auta, vaikka hän olisi ollut kohtuullisen hurskas elämässään – tokin tämän mahdollisuus yleensä kielletään. Kohdan ajatellaan osoittavan, että jos ihminen on edes kerran rikkonut yhtäkään Jumalan käskyä vastaan, hän on lainrikkoja, jolle kuuluu rangaistuksena iankaikkinen kadotus. Jaetta pidetään hyvin selvänä. Se on kirkas opinkohta, joka osoittaa aivan ilmeisesti luterilaisen näkemyksen todeksi.
Luterilainen näkemys vaikuttaa ihan uskottavalta niin kauan, kun jaetta ei lueta kontekstissaan. Jae 10 liittyy näet olennaisesti jaksoon, joka on alkanut jo luvun alusta. Jaakob on painottanut kuulijakunnalleen sitä, ettei kristittyjen tule suhtautua eri tavoin rikkaisiin ja köyhiin lähimmäisiinsä yhteisissä kokoontumisissa. (j. 1–7). Sitten hän jatkaa juuri ennen jaetta 10:
Vaan jos täytätte kuninkaallisen lain Raamatun mukaan: ”Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi”, niin te hyvin teette; mutta jos te henkilöön katsotte, niin teette syntiä, ja laki näyttää teille, että olette lainrikkojia. (j. 8–9)
Tässä on mielenkiintoista se, että Jaakob näyttää olettavan, että kristityt voivat täyttää lähimmäisen rakastamisen kuninkaallisen lain. Tämä täytetään silloin, kun kristityt rakastavat lähimmäisiään riippumatta siitä, mikä on heidän sosiaalinen asemansa. Jos kristityt taas eriarvoistavat ihmisiä sen mukaan, kuinka paljon heillä on varallisuutta, he tekevät syntiä. Tämän sanottuaan Jaakob lausuu jakeen 10.
Kun pannaan merkille, mitä on sanottu ennen luterilaisten suosimaa jaetta, voi huomata, että se liitetään lähikontekstissaan siihen, että köyhiä lähimmäisiä tulee rakastaa aivan samassa määrin kuin rikkaita. Luterilainen voi tietysti allekirjoittaa tämän ja ajatella, ettei se sodi mitenkään sitä vastaan, että jae 10 tulkitaan yleisluontoisena dogmaattisena väitteenä. Mutta antakaapas, kun lainaan jakeen 10 sitä seuraavien jakeiden kanssa:
Sillä joka pitää koko lain, mutta rikkoo yhtä kohtaa vastaan, se on syypää kaikissa kohdin. Sillä hän, joka on sanonut: ”Älä tee huorin”, on myös sanonut: ”Älä tapa”; jos et teekään huorin, mutta tapat, olet lainrikkoja. Puhukaa niin ja tehkää niin kuin ne, jotka vapauden laki on tuomitseva. Sillä tuomio on laupeudeton sille, joka ei ole laupeutta tehnyt; laupeudelle tuomio koituu kerskaukseksi. (j. 10–13)
Sanat ”sillä” sitovat nämä virkkeet toisiinsa ja edellä sanottuun. Kun Herran veli on edellä puhunut seurakuntalaisten eriarvostamista vastaan, hän nyt painottaa muita lain käskyjä lainaten ja soveltaen sitä, ettei se ole vielä lain täyttämistä, jos tekee hyvää osalle seurakuntalaisista mutta ei toiselle osalle. Niin kuin murhaaja, joka ei ole tehnyt huorin, ei voi sanoa olevansa lain täyttäjä, samoin rikkaille hyvää tekevä mutta köyhät laiminlyövä, ei voi sanoa täyttävänsä kuninkaallista lakia lähimmäisen rakastamisesta. Pointtina ei ole siis sanoa, että pienimmästäkin synnistä seuraa kadotustuomio vaan iskostaa kristittyjen mieliin se, ettei kristitty ole lain täyttäjä, jos hän laiminlyö osan käskyistä valikoiden, mitkä hän niistä täyttää.
Luterilaisen tulkinnan heikkous vahvistuu vielä, kun katsotaan, mitä Jaakob sanoo luvun loppupuolella (j. 14–26). Kirjoitan siitä joskus muulloin tarkemmin. Sen sanon kuitenkin nyt, että Herran veli patistaa kuulijoitaan elämään uskonsa todeksi Jumalan käskyt täyttämällä. Hän ei anna ymmärtää, että jos on rikkonut lain edes yhdessä kohdin, pitää luottaa Kristuksen vieraaseen vanhurskauteen syntien anteeksiantamiseksi. Koko Jaakobin toisen kirjeen luvun tarkoituksena on se, että kristityt alkaisivat toimia toisin kuin ovat tähän mennessä tehneet: etteivät he suosisi rikkaita köyhien kustannuksella vaan eläisivät uskonsa todeksi toteuttaen lähimmäisen rakkauden käskyä.
Kun Jaak. 2:10 ei kontekstissaan luettuna osoita, että pienestäkin synnistä seuraa iankaikkinen rangaistus, tällä on aika suuret sovitusopilliset vaikutukset. Enää on vaikea osoittaa, että Raamatun mukaan jonkin sortin ääretön juridinen syntivelka motivoisi Kristuksen sovitustyötä. Ei olekaan ihme, ettei varhaiskirkossa koko ajatusta tunnettu. Isille sovituksessa ole kyse ennen kaikkea siitä, että Kristus palautti Jumalan ja ihmisen välisen yhteyden. Ihmisen ja Jumalan välinen kuilu umpeutui Kristuksen persoonassa, ei taivaallisessa kirjanpidossa tai oikeussalissa.
Palasia 