Käsittelin viime kirjoituksessani 1 Kor. 2:14:sta, joka on yksi yleisimmistä raamattuperusteita sille, että yksin Jumala vaikuttaa epäuskoisen kääntymyksen kristilliseen uskoon. Motivaationani selityksen kirjoittamisen taustalla on osoittaa, ettei Raamatussa ole loogisia ristiriitoja. Luterilaisuudessa näet ajatellaan, että Raamattu opettaa ihmisen kääntymyksestä loogisesti ristiriitaisesti. Tällä kertaa tartun toiseen jakeeseen, joka on myös melko suosittu – ehkäpä kuitenkin suositumpi reformoidussa kristillisyydessä kuin luterilaisuudessa. Johanneksen evankeliumin kuudennessa luvussa Kristus toteaa:
Ei kukaan voi tulla minun tyköni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt, häntä vedä; ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä.
j. 44
Reformoiduilla on tapana huomauttaa, että jakeessa käytetään vetämisestä verbiä ἑκλύω (heklyo), joka tarkoittaa konkreettista vetämistä. Niinpä he argumentoivat, että Jumalan armoa ei voida vastustaa. Jumala ikään kuin rahaa syntisen pelastavaan uskoon.
Tarkoitukseni on kirjoittaa ensisijaisesti luterilaisille, joten en siksi aio käydä yksityiskohtaisesti läpi reformoituja argumentteja jakeeseen liittyen. Sanottakoon kuitenkin, että vetämistä tarkoittavaa verbiä voidaan käyttää kreikassa myös metaforisessa merkityksessä. Tässä yhteydessä se voidaan kääntää ajatuksellisesti niin, että Isä vakuuttamalla vetää meitä Kristuksen luo. Jae ei siis välttämättä torju sitä, että Jumalan vaikutusta voitaisiin vastustaa. Usein huomautetaan myös, että jos Joh. 6:44:n kanssa ollaan järkkymättömiä sen suhteen, että ἑκλύω voi tarkoittaa vain pakottavaa vetämistä, silloin johdonmukaisuuden nimissä Joh. 12:32:n pitäisi ajatella opettavan universalismia.
Edellä sanomaani luterilaisilla tuskin on huomauttamista. Luterilaisuudessa on aina tunnustettu se, että Jumalan armoa voidaan vastustaa. Ymmärtääkseni luterilaisuudessa Joh. 6:44 nostetaan esille kuitenkin siksi, että sen nähdään opettavan, että kääntymyksen syynä on ainoastaan Jumala: usko syntyy siitä, että Isä ”vetää” meidät uskomaan Kristukseen sanan ja sakramenttien kautta.
Luterilainen tulkinta on nähdäkseni melko heiveröisellä pohjalla. Siihen sisältyy yksinkertainen päättelyvirhe. Siitä, että Kristuksen luo tulemisen edellytyksenä on Jumalan työ meissä, päätellään, ettemme voisi myötävaikuttaa prosessiin. Mutta mitään tällaista teksti ei sano. Se toteaa ainoastaan, että ilman Jumalan (erityistä) vaikutusta, kukaan ei voi tulla Kristuksen luo. Ortodoksilla ei tarvitse olla mitään ongelmaa ajatuksen kanssa. Voidaan näet ihan hyvin ajatella samaan aikaan esimerkiksi niin, että Isän tulee vetää meitä, mutta meidän tulee avata sydämemme tuolle vetämiselle, jotta voisimme löytää Kristuksen luo. Kyllähän tekstin mukaan me voimme tulla Kristuksen luo, kun Isä vetää meitä. Juuri tähän tapaan opetti esimeriksi pyhä Johannes Krysostomos väittäessään, että jae ei ota meiltä pois vapaata tahtoa, vaan painottaa sitä, että tarvitsemme Kristuksen luo tulemiseen paljon apua. (MPG 59, 257, englanniksi täällä)
Sama päättelyvirhe liittyy myös esimerkiksi luterilaiseen Joh. 15:5:n ja Ap. t. 11:21:n tulkintaan. Kumpikin jae antaa ymmärtää, että vain Jumalan armon avulla ihminen voi uskoa evankeliumin tai tehdä mitään hengellistä hyvää. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, että ihmisen on mahdollista myötävaikuttaa kääntymykseensä.
Palasia 