Kun uusi paavi, Leo XIV, oli valittu, ensivaikutelmani olivat hyvin positiiviset. Nyt kun aikaa on kulunut, olen tullut kriittisemmäksi. Hän on kyllä minusta vieläkin sangen sympaattisen ja lempeän oloinen mies, mutta Nostra aetate -asiakirjan 60-vuotisjuhlat ylittivät meikäläisen toleranssin. Oletin, että paavi olisi ollut augustinolaisena lähetystyöntekijänä vahva Kristuksen luovuttamattomuuden julistaja, mutta nuo bileet, joihin osallistui väkeä eri maailman uskonnoista, kielsivät käytännössä Kristuksen ainutlaatuisuuden ja antoivat vaikutelman, että kristinusko on vain uskonto muiden joukossa. (Aleksandrian patriarkka oli mukana kristittyjen välisessä tilaisuudessa, mutta onneksi ei näy uskontojen välisessä.)
Uusi paavi vaikuttaa pyrkivän kaikin puolin kirkon yhtenäisyyden varjelemiseen. Niinpä hän sallii Pietarin kirkossa samaan aikaan sateenkaarikulkueen ja latinalaisen messun. Jotenkin minusta tuntuu siltä, että kun kirkon ykseyden takeena on paavi, silloin uskon ykseyden merkitys helposti kärsii. Äärimmäiset ja ristiriitaiset linjat mahtuvat samaan kirkkoon, kun kaikki vain ovat alamaisia samalle kaverille. Lisäesimerkkinä tästä voisi mainita sen, että yleisesti Filioque-opin torjujat anatematisoidaan, mutta samalla kreikkalaiskatolilaist kunnioittavat Gregorios Palamasta ja jopa Markus Efesolaista pyhinä. En tiedä, mitä mieltä tällaisessa on. Kirkolla pitäisi olla yksi usko.
Vedänpä tässä samalla myös takaisin argumenttini, että Katolisen kirkon katekismuksen muutos opetuksessa kuolemantuomiosta olisi kiistaton argumentti roomalaiskatolilaisuutta vastaan. Tässä ohjelmassa esitetään aivan mainio selitysmalli, jolla saadaan harmonisoitua nykyinen kuolemantuomiokriittinen linja ja lännessä perinteisempi kuolemantuomiomyönteinen linja. Tällainen selitysmalli toimisi hyvin ortodoksisuudessakin, vaikka suhde kuolemantuomioon ollut aina länttä kriittisempi.
Palasia 