Joskus ortodoksien parissa kuulee sellaista puhetta, että ortodoksisuuteen kääntyneen pitäisi olla kiitollinen siitä, mitä on vanhassa kirkossa saanut. Nyt se pyhitetään ortodoksisuudessa. Minulle tämä vanhan arvostaminen on ollut aika vaikeaa, koska koin tunnustuksellisen luterilaisuuden lopulta todella haavoittavana. Se jätti syvät jäljet, osaa niistä kannan vieläkin mukanani. Joulurauha on kuitenkin nyt julistettu maahan, joten tänään en aio tämän enempää polemisoida. Sen sijaan haluan puhua joistain oikeasti hyvistä jutuista, jotka olen saanut luterilaisuudesta matkaani.
Ensimmäiseksi mieleen tulee tietysti kaste. Koko kristillisen elämän perusta. Toiseksi Kristus, jonka tulee aina olla uskon ytimessä. Kolmantena rakkaus Raamattuun ja melko hyvä raamattutietämys. Etenkään jälkimmäinen ei ole ortodoksien suuri vahvuus… Neljänneksi kyky jäsentää analyyttisesti opillisia kysymyksiä ja niiden taustaoletuksia. Uskon tätä tarvittavan tämä ajan ortodoksisuudessa, vaikka perinteisesti se ei olekaan suuressa roolissa. Viidenneksi tapa käydä kirkossa ja rukoilla päivittäin. Kuudenneksi jotkin rakkaat virret ja hengelliset laulut (Tämä!). Seitsemänneksi kiinnostus kirkkoisiin, joka syttyi minussa Martin Chemnitzin tuotannon äärellä. Kahdeksanneksi ymmärrys siitä, että kristittyjen tulee tehdä pesäeroa maailmaan. Yhdeksänneksi muistoja ihanista ihmisistä, joita vieläkin muistelen rukouksissani. Kymmenenneksi hengellisen kriisin kautta syventynyt ymmärrys siitä, että kaikki opinmuotoilut sun muut ovat vain välineitä.
Olen joskus sanonut, että koen elämästäni menneen yli kymmenen vuotta hukkaan aktiivisena (tunnustuksellisena) luterilaisena. Kun nyt kuitenkin katson tuota yllä olevaa listaa, on kiitollinen mieli. Kunnia Jumalalle kaikesta!
Kristus syntyy, kiittäkää!
Palasia 